Jalkapallo ja somevihan varjot – Missä kulkee fanikulttuurin raja?
Kuvittele ilta Liverpoolissa. Kaupunki, jossa jalkapallo ei ole vain peli — se on tapa hengittää. Kun Everton ja Liverpool iskevät yhteen Merseysiden derbyssä, aika tuntuu pysähtyvän. Kadut hiljenevät, mutta sydämet hakkaavat kuin rumpu ennen taistelua. Sininen ja punainen. Vastakkain ei ole vain kaksi joukkuetta, vaan kaksi identiteettiä, kaksi historiaa, sama kaupunki jakautuneena kahtia.
Tuo keskiviikkoilta olisi muuten voinut upota otteluiden virtaan ilman suurta muistijälkeä. Maaleja tai voittoja siinä ei historiallisesti ehkä nähdä, mutta sen ilta ei unohdu. Ei siksi, mitä pelissä tapahtui — vaan mitä tapahtui sen jälkeen.
Evertonin puolustaja James Tarkowski teki taklauksen Liverpoolin Alexis Mac Allisteriin. Kova kaksinkamppailu, joita jalkapallossa tapahtuu jatkuvasti. Joidenkin mielestä ronski mutta hyväksyttävä, toisten mielestä vaarallinen ja kortin arvoinen. Tuomari ei nähnyt syytä reagoida punaisella. Peli jatkui.
Mutta some ei jatka matkaa niin helposti.
Hetkessä Tarkowskista tuli sosiaalisen median sylkykuppi. Viha lähti laukalle. Eikä yksin häntä – vaan hänen vaimoaan, Samantha Tarkowskia, alettiin pommittaa viesteillä. Eikä mitä tahansa kommentteja. Puhuttiin kuolemasta, uhkauksista, läheisten pilkkaamisesta. Ihmisen inho puettu näennäiseen ottelupettymystä muistuttavaan viitekehykseen.
Missä vaiheessa peli lakkasi olemasta vain peli?
Tämä ei ole ensimmäinen kerta, eikä valitettavasti viimeinen. Mutta jokainen tapaus saa meidät istahtamaan hetkeksi alas ja kysymään: missä vaiheessa peli lakkasi olemasta vain peli?
Everton ei jäänyt hiljaiseksi. Seura julkaisi tiukan kannanoton:
- Ei uhkailuille
- Ei verkkohyökkäyksille
- Ei tälle myrkyllisyydelle, joka ottaa kentän ulkopuolella elämää muodossa, jota kukaan ei ansaitse
Poliisi tutkii. Tukea luvattiin niin Jamesille kuin Samanthallekin.
Ja hyvä niin. Mutta mitä tukee ihmiset tarvitsevat, kun heidän ylleen kaadetaan vihaa tavalla, joka viiltää syvemmältä kuin mikään loukkaantuminen kentällä? Miten suojelet kotiasi, jos se vihollisen myrsky ratsastaa puhelimesi kautta suoraan olohuoneeseen?
Muistan lukeneeni Homeroksen Iliasta teininä. Silloin vielä käsittämättä, miten paljon lohtua ja opetuksia antiikin sankarit voivat nykyhetkelle opettaa. Troijan sodan taistelijat olivat vihollisia – mutta he näkivät toisensa myös ihmisinä. He surivat, rakastivat, kävivät sotaa, mutta eivät unohtaneet, että miakan toisessa päässä saattoi seistä veljen kaltainen. Missä on tuo kunnia nyt? Entä moraali?
Nykyajan keihäät lentävät virtuaalisesti – ja ne ovat kasvottomia, loputtomia ja aina osuvia.
Symboli ajasta
Huolimatta siitä, mitä James teki kentällä, kentän ulkopuolella hän ja hänen vaimonsa joutuivat keskelle hyökkäystä, jota mikään jalkapallopeli ei oikeuta. Samantha ei ollut kentällä. Hän ei taklannut, ei huutanut. Eikä silti päässyt myrskyä pakoon. Ikään kuin pelaajan rakastaminen olisi riittävä syy tulla maalitauluksi.
Onko tämä nyt urheilun uusi todellisuus? Että ottelun jälkeen pelipaita ei ole enää se ainoa haarniska? Että kuka tahansa pelaajan lähipiiristä voi joutua osaksi tätä julkista polttoroviota?
Muistutus ihmisyydestä
Me olemme unohtaneet, miksi rakastamme tätä lajia.
Jalkapallo ei ole vain kilpailua. Se on yhteisöä. Se on:
- Pelissä kasvoillesi nouseva voiton huuto
- Häviön jälkeen jaettu katse katsomossa, joka lohduttaa
- Tarina, joka yhdistää isiä ja tyttäriä, ystäviä ja muukalaisia samaan huutoon
Siinä pitäisi olla enemmän empatiaa, vähemmän tuomioita.
Tarkowskit eivät enää ole vain yksi pelaaja ja hänen puolisonsa. Heistä tuli nyt muistutus. Symboli ajasta, jossa viha liikkuu valon nopeudella eikä tunne rajoja. Mutta he ovat myös todiste, että vielä voi seistä pystyssä. Että kaiken keskellä voi valita olla ihminen ihmiselle.
Valinta on meidän
Me voimme silti valita toisin. Me voimme palauttaa pelin sen arvoiseen asemaan. Ei pyhimykseksi — ei tarvitse romantisoida kaikkea — mutta takaisin ihmisyyteen, jossa:
- Virheen tehnyttä ei kivitetä
- Puoliso saa olla rauhassa
- Voit huutaa intohimostasi, mutta et tapa kenessäkään sielua
Ennen kaikkea — peli päättyy. Tai sen ainakin pitäisi päättyä.
Jos vihan jälkipeli jatkuu, vaikka tulostaulu on sammunut, mitä se sanoo meistä?
Peiliin katsomisen aika
Nyt on jokaisen aikuisen fanin aika katsoa itseään peiliin ja kysyä: minkälainen fani minä olen?
Ja mitä minä jätän jälkeeni… sitten kun peli on ohi?
Kirjoittaja Aino Helene Laakso
Urheilutoimittaja. Tarinankertoja. Ihmisyyden puolustaja — myös silloin, kun kenttä hiljenee ja näppäimistöt alkavat huutaa.
