Emiliano Martínez – Jalkapallon ristiriitainen sankari vihan ja ihailun rajamailla
Pariisi — maailmanromanttinen kulissi, jonka jokaisessa kivessä sykkii historia. Tämä ei ole mikään tavallinen kaupunki. Seinen laineet kantavat mukanaan sekä vallankumousten kaikuja että rakastavaisten kuiskauksia. Mutta tällä viikolla Seinen rannoille ei saapunut runo, vaan myrsky. Ja sen silmässä, keskipisteessä, seisoi mies nimeltä Emiliano Martínez — Argentiinan maailmanmestaruuden torjunut maalivahti ja kenties yksi aikamme ristiriitaisimmista urheilusankareista.
Jos jalkapallo olisi vanha mytologia, Martínez olisi antiikin vastarannan kiiski, henkilö, jota toiset ylistävät ja toiset eivät kestä katsoa silmiin ilman ärtymystä. Hän on samalla kertaa pelin sielu ja sen villi sydän – rohkea, riehakas, omapäinen. Hän ei kumartele perinteille, eikä todellakaan pyydä anteeksi olemassaoloaan.
Kun hän saapui Pariisiin, toi hän mukanaan aurinkolasien taakse piilotetun asenteen ja mestaruuksien keveyden — mutta myös muistoja niistä vuoden 2022 MM-finaalin hetkistä, joita ranskalaiset eivät koskaan unohda. Ja totta kai: tuli myös buuaukset. Ne eivät olleet hiljaisia protesteja vaan oikeaäänisiä huudahduksia, melkein kuin stadionin omat hylkäystuomiot mieskohtaisesti.
Vastareaktiot ja rajojen tunnustelu
Ranskalaislegenda Emmanuel Petit – mies, joka oli osa vuoden 1998 kultaisinta kesää – ei jäänyt tunnekuohun ulkopuolelle. Petit sanoi suoraan, että jotakin on nyt liikaa. Martínez ei hänen mukaansa ole vain värikäs persoona, vaan mahdollisesti jonkinlaisten rajojen rikkoja, joka kaipaisi ammattiapua: ”Hänen pitäisi tavata psykiatri,” Petit sanoi kylmällä tarkkuudella RMC:n radiohaastattelussa.
Se ei ollut enää pelkkä pelianalyysi. Se oli huuto – ehkä varoituskin.
Ihmisen tarina pelin takana
Mutta ennen kuin meistä jokaisesta tulee yöllinen Twitter-tuomari ja henkinen sääntövaliokunta, ehkä pysähdytään hetkeksi. Katsotaan tätä tarinaa tarkemmin — ei laskelmoidun urheilumenestyksen vaan ihmisen näkökulmasta.
Martínez ei nimittäin tullut futismaailmaan kultalusikka suussa. Hänen matkansa kentän laidalta maailman suurimmille näyttämöille ei ollut sileä. Se oli hiekkatie täynnä unelmia, pelkoa ja niitä hetkiä, jolloin ei ollut muuta kuin rakkaus peliin.
Ja kun hän sinne lopulta pääsi — sinne, finaaleihin ja stadionien kohinaan — ei hän tullut säilyttämään tunnelmaa. Hän tuli muuttamaan sitä.
Vuoden 2022 MM-finaalin varjot
Vuoden 2022 MM-finaalia on lähes mahdoton unohtaa. Se oli kuin Shakespeareä nurmikolla. Martínez torjui enemmän kuin vain rangaistuspotkuja. Hän torjui myös rationaalisuuden — käsityksen siitä, että urheilun pitäisi olla kontrolloitu juhla.
Hän toi mukanaan tunnekuohun, käsimerkit ja jokaisen voiton hetkeen nokkeluutta, josta osa innostui ja osa menetti hermonsa.
- Sankari vai roisto?
- Voiko jalkapalloilija olla molempia yhtä aikaa?
Petit itse tietää, miltä tuntuu, kun myytistä tulee lihaa ja verta. Hänestä tuli kansakunnan sankari vuonna 1998, ja hän ymmärtää, että suuri tarina vaatii suuret elkeet. Mutta jos eleet menevät liian pitkälle? Jos teatteri muuttuu farsiksi — tai sodaksi?
Ehkä hänen sanansa olivat enemmän huuto kuin hyökkäys. Ehkä hän pelkää Martínezia — tai hänen puolestaan.
Taustatarinat ja valon varjo
Totuus on, että jokaisen karismaattisen urheilutähden taakse kätkeytyy huone täynnä valintojen varjoja. Onko Martínez syntynyt tähän rooliin, vai painaako hänen harteillaan kaikki ne argentiinalaiset yöt, jolloin unelmat ovat sekoittuneet sähkökatkoksiin ja kylmiin seiniin?
Kun ympärillä ei ollut muuta kuin jalkapallo – ja jokin käsittelemätön halu näyttää maailmalle, että hän myös ansaitsee paikkansa valokeilassa.
Ehkä juuri ne hetket — ne, joissa avenida ei vienytkään stadionille, vaan kotiin ilman mitään — ovat synnyttäneet persoonan, jota nyt yritämme ymmärtää.
Rooli kentällä ja sen ulkopuolella
Me tarvitsemme tunteita urheilussa. Kaikki eivät voi olla harmaita, sanattomia sankareita. Me elämme hetkessä, jota muistamme siksi, että joku teki jotain muuta kuin odotettiin.
Mutta ehkä urheilu tarvitsee myös yhteisön, joka tietää milloin vetää takaisin. Milloin tarjota käsi, jos toinen on eksymässä.
Petit ei ehkä halua vetää rajaa – hän haluaa piirtää jalanjäljen. Sellaisen, jota Martínez voisi seurata ulos pelkän teatterin varjosta.
Seuraava näytös
Martínezilla on nyt pallo. Vielä hetki sitten hän tanssi juhlan keskellä. Nyt häntä tarkkaillaan kuin gladiaattoria areenalla.
- Seuraavassa pelissä hän voi jatkaa myrskyään
- tai kääntää sen myytiksi
Kuin Pedro Calderónin tapaan – joka uskoi, että elämä on uni, ja että jokainen meistä on välillä kuningas, välillä vanki.
Lopulta kentän jumalat – nuo kohtalon kirjailijat kulisseissa – he päättävät. Me muut? Me vain kuuntelemme. Ja toivomme, että seuraava näytös koskettaa enemmän kuin viiltää.
Teksti: Aino Lilja-Koskinen
@ainosporttivaellus
(Turun kasvatti, yössä kulkija, joka uskoo että elämä on peli – ja jalkapallo sen runollisin muoto.)
