Merseysiden derby toi kipinöitä ja kiistaa – tuomarivirhe jätti lähtemättömän jäljen
On olemassa otteluita – ja sitten on derbyjä. Ja Merseysiden derby, tuo Liverpoolin punaisen ja sinisen puolen kohtaaminen, on aivan omaa luokkaansa. Se ei ole vain matsi – se on tunne, historia ja yhteisöjen välinen kahina, joka kirskuu ja kipinöi jo ennen alkupilliä. Mutta tällä kertaa Goodison Parkin ikoniset kivimuurit saivat todistaa jotain muutakin: tragediaa, joka ei syntynyt viime hetken maalista, vaan vilpittömästä virheestä – oikeuden nimissä tehtystä virheestä.
Päivä oli vasta alussa, mutta ilmassa väreili sähkö, sellainen hermostunut jännite, jonka voi aistia vain silloin, kun tiedossa on taistelu. Kymmenet tuhannet fanit – Evertonin siniset, Liverpoolin punaiset – pitivät hengitystään, kun kentällä alkoi myllerrys. Ja juuri siinä, pelin 26. minuutilla, tapahtui jotakin, joka muuttaa tapaa, jolla tätä ottelua tullaan muistamaan.
Evertonin James Tarkowski liukui kohti Liverpoolin Alexis Mac Allisteria tavalla, joka ei jättänyt montaa tulkinnanvaraa. Joo, hän osui palloon – mutta myös pelaajaan. Ja ei miten tahansa. Se liuku muistutti enemmän gladiaattorin epätoivoista viimeistä yritystä areenalla kuin jalkapalloilijan hillittyä taklausta. Terävät nappulat, suunta suoraan kohti nilkkaa, voima yli sen, mitä sääntöjen raja sietää. Se oli vaarallinen, se oli uhka, eikä se missään nimessä ollut ”vain peliin kuuluva tilanne”.
Mutta silti – tuomari Sam Barrott kaivoi taskustaan keltaisen kortin. Keltainen. Kuin joku olisi maalannut räjähdyksen vesivärein. Ja VAR, tuo teknologian kirkas silmä, pysyi hiljaa. Ei punaista. Ei edes tutkintaa. Vain pelistä eteenpäin.
Silloin siitä tuli enemmän kuin vain rike. Se muuttui väärinkohdelluksi hetkeksi, ottelun haavaksi, jonka avoimuus tuntui katsojien iholla asti. Liverpoolin valmentaja Jürgen Klopp ei puhunut paljon, mutta ne muutamat sanat upposivat syvälle:
“Emme pyydä erityiskohtelua. Me pyydämme oikeudenmukaisuutta. Tämä ei ollut sitä.”
Vasta viikkoja myöhemmin, kun pöly oli laskeutunut ja fanien keskustelut kiihtyneet, puhui joku, jonka sanat painoivat. Valioliigan erotuomarijohtaja Howard Webb astui julkisuuteen ja sanoi sen, mitä monet olivat jo arvelleet:
“Se oli virhe. Punaista korttia ei olisi pitänyt jättää näyttämättä.”
Webb ei osoitellut sormella, ei etsinyt syntipukkia. Hänen kommenttinsa olivat analyyttisia, mutta joku, joka haluaa kuulla enemmän, kuuli hänen äänensä sävyssä säikähdyksen jälkikaikua. Hän myönsi, että tässä mentiin pieleen – ja se yksin on urheilussa suurempaa kuin mikään teknologia.
Webb totesi, että Tarkowskin taklaus oli:
- Esimerkki liiallisesta voimasta
- Vastustajan turvallisuuden laiminlyönti
- Tilanne, jossa suora punainen kortti olisi ollut ainoa oikea ratkaisu
Mutta kentällä ei näkynyt punaista, ja niinpä tuo hetki jäi ottelun tummaksi pisteeksi. Vaikka Mac Allister pystyi jatkamaan, vaikka hänen nilkkansa kesti, ei sitä voi sanoa sielusta. Urheilussa on niitäkin vammoja, joita ei näe – luottamuksen kolhuja, pelon välähdyksiä, jotka synkistyvät jokaisen kovan kontaktin alla.
Ja se kysymys jää ilmaan roikkumaan: miten tällainen hetki, nykypäivän teknologialla ja koulutuksella, voi vieläkin mennä ohi?
On helppo puhua pikseleistä ja hidastuskuvista, mutta ehkä se on juuri siinä – vaikka peli siirtyy yhä enemmän ruuduille ja dataan, sen ytimessä sykkii edelleen ihmisyys, virheineen kaikkineen. Se, että tuomarit eivät ole robotteja, on sekä lajin vahvuus että sen heikkous.
Juuri siksi ne hetket, kuten tämä, jäävät niin polttaviksi muistoiksi.
Ja ehkä juuri siksi rakastamme tätä peliä. Koska vaikka se särkyy, vaikka sen runko joskus taipuu eettisesti väärään suuntaan, sen sielu pysyy. Kun virheen voi myöntää, kun sanoo ääneen ”me mokasimme”, silloin ollaan taas vähän lähempänä rehellisempää jalkapalloa.
Ottelu päättyi tasan 1–1. Mutta Merseysiden derby ei koskaan ole vain tulosruutu. Tällä kertaa se oli muistutus siitä, miten ohuella langalla tasapaino oikeuden ja epäoikeuden välillä keikkuu. Että jokainen vihellys, tai sen puute, voi jäädä elämään vuosiksi.
Ehkä juuri siksi emme koskaan unohda tätä peliä.
Ja se – jos mikä – on jalkapalloa.
