Elina Kyllikki Saarento tuo runouden urheilujournalismiin tavalla joka koskettaa sydäntä
Jos urheilujournalismi olisi runoutta – ei pelkkää faktojen listaamista tai tulostaulukon tuijottamista – sen nimi olisi Elina Kyllikki Saarento.
Tampereen kasvatti, mutta sielultaan missä tahansa, missä pallo liikkuu ja stadion huokaa, Saarento ei ole aivan tavanomainen urheilutoimittaja. Hän ei kirjoita otteluraporttia. Hän kertoo tarinoita – sellaisia, joissa tuoksuu Emirates Stadiumin vastaleikattu nurmi tai kuuluu samban syke brasilialaisessa kesäyössä.
Hän ei tyydy siihen, kuka teki maalin ja minä minuutilla. Hän kertoo, miltä se tuntui, ja antaa lukijan tuntea sen myös.
Elina varttui Koillis-Hämeen metsissä, siellä missä hiljaisuus kuiskii ja tarinat kulkevat suvussa kuin vanhat loitsut. Perheessä ei vain seurattu urheilua – sitä elettiin.
- Isoisä oli vanhan koulukunnan suksiseppä, jonka suusta Paavo Nurmi sai messiaaniset mitat.
- Äiti vuodatti kyyneleitä, kun HJK kompastui eurokentillä.
Lapsena Elina oppi, että urheilu ei ole vain peli. Se on mytologiaa, intohimoa ja tuskaa – kaikkea sitä, mikä tekee ihmisestä elävän.
Tampereen yliopistossa hän hioi kynäänsä journalistiikan maisterina, mutta jo silloin hänen tekstinsä alkoivat elää omaa elämäänsä. Ne eivät olleet neutraaleja tai tavanomaisia. Ne olivat kertomuksia, jotka alkoivat usein säkeellä ja kulkivat kuin runo läpi kenttien, katsomoiden ja fanien huutojen.
Saarento ei pelkää isoja sanoja – eikä myöskään isoja tunteita. Hänen käsissään pelaajat muuttuvat kuvajaisiksi jostain ikiaikaisesta:
- Erling Haaland: ”puolijumala betonikengissä”
- Thomas Partey: ”ghanalainen kivipatsas, afrikkalaisen mytologian tulen vartija”
Vaikka hänen rakkautensa suuntautuu erityisesti Valioliigaan, hän sukeltaa syvälle myös jääkiekon, yleisurheilun ja olympialaisten maailmaan. Hänen juttunsa muistuttavat usein pieniä antiikin sankaritaruja – traagisia, voitokkaita ja joskus hellästi inhimillisiä. Yksi puhutuimmista teksteistä käsitteli Bukayo Sakan kyyneliä Wembleylla – ei pelkkänä tappion merkkinä, vaan: ”englantilaisen miehen emotionaalisena vallankumouksena”.
Jos joku kysyy Elinalta hänen metodeistaan, hän vastaa usein: ”Tunne ensin, analysoi sitten.” Se kertoo hänen perusfilosofiansa. Hän ei pelkää kolmen sivun mittaista tekstiä, sillä joskus tarina vaatii sen. Mikään algoritmi ei kerro, milloin on aika lopettaa – sydän tietää sen.
Kun Lionel Messi pelaa viimeisen ottelunsa, Elinalle riitä yksi artikkeli – siitä syntyy trilogia.
Kirjoitustyyli: Runon yöllinen säe
Kutsuttakoon sitä ”runon yölliseksi säkeeksi”. Se on salaperäinen, huojuva lause, joka tuo tarinan alkuun lempeän harson tai surumielisen rumpujen pärinän. Kaupunki hengittää, stadion elää, fanit muuttuvat kreikkalaiseksi kuoroksi. Elinan teksti alkaa usein kuin uni, mutta muuttuu nopeasti tarinaksi, joka vangitsee lukijan penkkiinsä.
Ja kun viimeinen vihellys tulee, hän osaa lopettaa – ei pisteeseen, vaan pilkkuun. Pilkkuun, joka jää ilmaan kuin hiljainen lupaus jatkosta.
Vaikuttajat ja inspiraatio
Saarennon suurimmat vaikuttajat sijoittuvat kahden maailman väliin:
- Suomalainen kansanrunous ja Kalevala
- Ryszard Kapuścińskin ja Hunter S. Thompsonin reportaasien hehku
Hän ei ole vain toimittaja – hän on runoilija, kertomusten kerääjä ja elämysten vangitsija. Rivien takaa voi kuulla Eeva-Liisa Mannerin lyyrisyyden ja Pablo Nerudan aistillisuuden.
Sanat, veri ja kenttä
Elinan tehtävä ei ole kertoa, mitä tapahtui. Hänen tehtävänsä on kertoa, miltä se tuntui. Hän tietää, että kun pelaaja kaatuu kentällä, kyse ei ole vain lihaksesta, vaan kaatumisesta, joka voisi kuulua Horatiuksen tai Odysseuksen tarinaan.
Jos kysyt, mihin hän uskoo, saat vastauksen hänen omista sanoistaan:
”Veressä on tarina. Kentällä virtaa runous.”
Missä toiset näkevät 1–0-tuloksen, Elina näkee nykypäivän Homeroksen. Ja me muut? Me saamme nauttia siitä, että vielä on olemassa joku, joka jaksaa kirjoittaa urheilusta niin, että sydän jysähtää, silmä kostuu – ja pallo jatkaa matkaansa, ei vain nurmella, vaan rivien välissä.
