Mohamed Salah teki historiaa Valioliigassa – Niilin prinssi johdatti Liverpoolin mestaruuteen
Anfieldin ruoho hohti kevätauringossa kuin muisto menneestä. Vain hetki oli kulunut Crystal Palacen kirkkaanvalkoisten peliasujen ilmestymisestä kentälle, kun Mohamed Salah teki sen taas – muistutti, miksi Liverpoolin kotikenttä on enemmän kuin stadion. Se on paikka, jossa legenda ottaa elävän muodon.
Sunnuntaina 25. toukokuuta 2025, Salah johti Liverpoolin takaisin Valioliigan valtaistuimelle. Mutta pelkkä mestaruus ei ollut hänen ainoa käsityönsä tuona iltapäivänä – hän sulki ympyrän, saavuttaen uskomattoman 47 tehopistettä kauden aikana. Sama määrä kuin Alan Shearer ja Andy Cole aikanaan, kun pelattiin vielä 42 ottelua kaudessa. Mo teki sen 38:ssä. Ja se tekee kaikesta hiukan taianomaisempaa.
Tarina ei kuitenkaan ala triplasyötöistä tai tilastoista. Se alkaa vuosien takaa, kairolaiselta katukujalta, missä pieni poika myi hedelmiä tukeakseen perhettään – ja unelmoi jalkapallosta. Nyt tuo sama poika tuo toivoa takaisin miljoonille, ei sanoilla, vaan juoksullaan. Pelkällä liikkeellään.
Tuona toukokuisena sunnuntaina ilma Anfieldillä oli viileä, mutta väreili jännityksestä. Liverpool tarvitsi voiton – ei vain mestaruuden takia, vaan myös antaakseen sydämensykkeen koko kaupungille, joka hengittää jalkapalloa. Kaikki tiivistyi yhden egyptiläisen liikkeeseen.
Salah ei maalannut itseään illan maalitaululle, mutta hän maalasi kehykset. 67. minuutilla hän sai pallon – hetki yhdessä, tuulen mieleen juolahtanut ajatus – ja suorastaan kirjoitti siihen nimikirjoituksensa. Hän liukui puolustajien ohi niin pehmeästi, että se tuntui enemmän muistilta kuin tapahtumalta. Syöttö Darwin Núñezille oli täydellinen, ja maali syntyi.
Se oli Salahille kauden 47. suora osallistuminen maaliin – tehopiste, joka ei ollut vain säntillinen merkintä tilastoon, vaan enemmänkin historiallisen runon säe. Salah ei ollut enää vain mukana pelissä – hän oli kertoja, säveltäjä ja arkkitehti. Se oli hetki, jossa jalkapallo ei näyttänyt numerohaitarilta vaan ihmisyydeltä.
Puhuessa Shearerista ja Colesta, puhutaan jättiläisistä. 1990-luvun kuvakkeista, joiden aika oli voimakas, mutta erilainen. Pieni ero, mutta merkittävä: he tekivät urotekonsa 42 ottelussa. Salahin lukemat – samat – syntyivät tiiviimmässä, taktisemmassa maailmassa, tarkkaan viritetyssä jalkapallokoneistossa.
Mutta hän, Niilin prinssi, tanssi vastavirtaan. Siinä missä peli on nykyisin kuin kirurginveitsellä leikattu strategia, Salah pysyi runollisena. Hänen pelinsä ei ollut koneen tuottamaa – vaan melodia, joka soi kehdosta stadionille. Harhautukset, ensikosketukset, pienet varjonomaiset viiveet: kaikki se, millä Salah viestii pelille, ettei se ole vain työ.
Joka kerta, kun hän astui kentälle, hän kantoi mukanaan jotakin suurempaa – koko Egyptin toiveita, lapsuutensa katuja, ja maailman katseita. Se ei ole helppo taakka, eikä se näy ottelukoosteissa. Mutta niissä hetkissä, kun pallo tottelee kuin se olisi syntynyt hänen kanssaan, taakka muuttuu taiteeksi.
Lopulta pilli soi. Liverpool oli mestari. Mutta vaikka taivas Anfieldin yllä kylmeni, Salah ei kiirehtinyt pukukoppiin. Hän jäi kentälle, kohotti kätensä kuin kiittäen jollekin näkymättömälle. Kenties äidilleen kotikylässä, kenties nuoruuden haaveille, kenties sille osalle häntä, joka ei koskaan uskonut, että tämä olisi mahdollista – ja silti teki siitä mahdollista.
Tuo hetki ei ollut äänekäs. Ei voitonhuutojen juhla, vaan hiljainen suunnaton kiitos. Fanit huomasivat sen. Ja vaikka he eivät kuulleet hänen ajatuksiaan, he ymmärsivät. Sillä joskus jalkapallo ei ole pelkkää peliä, vaan muistutus siitä, mihin ihminen kykenee.
Salah ei ainoastaan sivunnut historiaa – hän kirjoitti sen uusiksi. Teki sen lempeästi mutta päättäväisesti. Hän ei pyytänyt sen suurempaa huomiota, ei näyttänyt olevansa suurempi kuin peli. Hän oli peli.
Kun maailma sammuttaa tähtensä ja ihmiset unohtavat eilisen tulokset, yksi nimi jää. Se soi siinä lapsessa, joka pomputtaa palloa betonikentällä Aleksandriassa. Se soi vanhassa Liverpool-fanissa, jonka sydän ei ihan kestä enää 90 peliminuuttia, mutta joka istuu silti katsomossa joka viikko.
Salah.
Niilin poika. Ikuinen prinssi. Ja hetken ajan – meidän kaikkien historian lähettiläs.
Aiemmat kirjoitukset:
- ”Kun Kevin De Bruyne itki – Mestarien liigan siniset kyyneleet Roomassa”
- ”Sunderlandin poika ja hänen viimeinen sankarikamppailunsa”
- ”Kaiuttimien hiljaisuus: Pep Guardiolan viimeinen kevät”
© Aino Nuotio – sanojen joukossa kulkee kaipuu, jota peli herättää.
