Tottenhamin kriisi syvenee Postecogloun potkujen jälkeen – kapina, petos ja kysymys toivosta
Yöt ovat levottomia Pohjois-Lontoossa. Siellä, missä Tottenham Hotspurin harjoituskeskuksen valkoiset seinät ovat tottuneet kantamaan unelmien ja toivon kaikuja, kuuluu nyt vain hiljaisuus. Ei sellaista levollista hiljaisuutta, vaan sellaista, joka painaa rintaa. Kylmä ja kummallinen, kuin joku olisi juuri sammutettu liekin, jota ei koskaan olisi pitänyt sammuttaa.
Ange Postecoglou – nimi, joka vielä vähän aikaa sitten sai Tottenham-fanit laulamaan nousevasta toivosta, on nyt vain muisto. Hänet on poistettu tehtävistään, niin äkkiä ja oudon hiljaa, että koko tilanne tuntuu melkein epätodelliselta. Ei kyse ole vain valmentajasta, joka sai potkut. Tämä tuntuu henkilökohtaiselta. Se oli kuin olisi murskattu koko ajatus siitä, mihin suuntaan Spurs oli menossa.
Tottenhamin kausi oli melkoinen vuoristorata. Eurooppa-liigassa joukkue juhli voittoa – lähes elokuvamaista Spursin aiempaan epäonneen verrattuna – mutta Premier Leaguessa sijoitus oli shokeeraava 17. sija. Tästä huolimatta Postecoglou onnistui rakentamaan jotain merkityksellistä: hänellä oli visio, ja se näkyi myös kentällä.
Draaman ydin: päätös, joka rikkoi enemmän kuin pelin
Totinen draama ei kuitenkaan tapahtunut kentällä vaan sen ulkopuolella: kokoushuoneissa ja kabineteissa. Siellä syntyi päätös, joka aiheutti järistyksen koko organisaatiossa. Telegraphin mukaan pelaajien reaktio oli raivokas, jopa niin, että jotkut harkitsevat seurasta lähtöä. Tämä ei ole vähäpätöinen asia. Kapteeneja on monia, mutta harva on kuin Postecoglou – enemmän kuin johtaja.
- Postecoglou inspiroi joukkuetta
- Valmentaja rakennutti peliin sydämen lisäksi sielun
- Hänen lähdöstään ei järjestetty kunnollisia jäähyväisiä
”He ovat raivoissaan”, yksi sisäpiiriläinen totesi. Eikä syyttä – kyseessä oli valmentaja, joka ei johtanut käskyttäen, vaan kannustaen. Hän loi tunteen, johon harva pystyy. Ja nyt, tuo tunne katosi ilman sanoja, ilman selityksiä – hiljaisena kuin kuiskaus, jota ei koskaan lausuttu ääneen.
Kuka ottaa ohjat?
Seuraajan valinta ei ole vain taktiikkakysymys. Se on henkinen tehtävä. Kärkivaihtoehtoina mainitaan:
- Brentfordin Thomas Frank
- Bournemouthin Andoni Iraola
- Fulhamin Marco Silva
Mutta nimi ei ratkaise kaikkea. Uusi valmentaja ei astu pelkästään uuteen työpaikkaan – hän astuu Spiresin pukukoppiin, joka on täynnä loukkaantuneita tunteita ja särkyneitä poliittisia siteitä. Tämä on enemmän kuin urheilullinen siirtymä – tämä on kriisi, ja se on moraalinen.
Fanit kyselevät hiljaa: miksi?
Fanit, vielä vastikään riemuiten Eurooppa-liigan voittoa, kantavat nyt kysymyksiä. Kuinka kulta tuonut valmentaja voi kadota näin helposti? Kuinka seura, joka sai uuden sielun, voi nyt jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut?
Tässä on jotain poikkeuksellisen traagista. Tottenhamin historiassa on ollut valoa ja varjoa – mutta aina, kun toivo pilkistää, se tuntuu katoavan ennen aikojaan. Postecogloun aika ei ollut vain valmennusta, se oli kulttuurin kehittämistä. Hän näki pelaajien takana ihmiset – ja he näkivät hänet isähahmona.
Mitä seuraavaksi?
Postecogloun kaiku ei katoa helposti. Uusi valmentaja ottaa ohjat kenties astellen terälehdillä, mutta varma on: hän ei kohtaa vain joukkueen, vaan hauraan yhteisön. Hän ei rakenna vain taktiikkaa – hänen on rakennettava jälleen luottamus. On kysyttävä:
- Voidaanko tästä rakentaa vielä ehjä ääni?
- Voiko sirpaleista syntyä tarina, joka kokoaa eikä hajota?
Ehkä jalkapallo todella on elämää pienoiskoossa. Siinä on kaikki: toivo, epätoivo, luottamus ja sen menettäminen. Kysymys on: uskallammeko vielä rakastaa, vaikka meidät on jo kerran revitty rikki?
Tottenham marssii kohti uutta kautta – hieman horjuen, haavat vielä auki. Mutta kun peli jälleen alkaa ja valkoiset paidat täyttävät kentän, voi joku kuulla vielä Postecogloun kaiun. Se ei ole vain muisto. Se on muistutus siitä, miten suuri jalkapallo voi olla, kun se on enempi kuin peli – kun se on koti.
– Aava Koskinen
