Diogo Jotan koskettava viimeinen matka – jalkapallotähden tarina joka ei unohdu
Niille, jotka todella elävät ja hengittävät jalkapalloa, peli ei ole koskaan vain 90 minuuttia ja satunnaisia maaleja. Jalkapallo on tarinoita. Se on sankaruuden sielunmaisemaa, tiukkoja hetkiä ja joskus… kohtalokkaita. Diogo Jotan tarina ei päättynyt voitonjuhliin tai sankarin paluuseen kentälle. Se päättyi polttavaan metalliin Espanjan pölyisillä teillä, jossain päin maan hiljaista maisemaa – kuin sivu, joka repäistään irti romaanista liian aikaisin.
Oli heinäkuun kolmas päivä, kun 28-vuotias Jota ajoi autollaan yhdessä pikkuveljensä, 25-vuotiaan André Silvan, kanssa. Kukaan ei nähnyt tulevaa. Mutta kuten kohtalo usein tekee, se iski hiljaa mutta varmasti – autosta pettävä rengas, sekunnin murto-osa, ja auto muuttui väkivaltaiseksi vaunuksi, joka ei enää totellut ohjausta. Sillä ei enää kuljetettu eläviä – se kuljetti heidät pois.
Tämä ei ollut vain liikenneonnettomuus. Se oli kuin ulosajo todellisuudesta – järkyttävä, turhauttava, sydäntä raastava käänne, jota ei voi peruuttaa eikä selittää pois.
Liikenteen asiantuntija Paulo Vieira Pinto – mies, jonka työnä on selvittää, miksi ihmiset menettävät henkensä teillä – tutki tapahtuman kulkua kylmän rauhallisesti mutta ihmisenä, joka ymmärtää tragedian painon. Hänen mukaansa kaikki viittaa siihen, että onnettomuus ei alkanut ylinopeudesta tai riskikkäästä ohituksesta, vaan yhdestä renkaasta. Yhdestä. Nuo auton kirotut kantapisteet, jotka tekevät työnsä, kunnes eivät enää jaksa. Pinto löysi tien varresta renkaan palasia – jälkiä siitä, että leikki oli lopetettu jo ennen kuin Jota ehti jarruttaa.
Ja hän yritti – se on varmaa. Espanjalaisen poliisin mukaan Jota oli onnettomuuden hetkellä ratin takana, ei matkustajana, vaan kuljettajana, joka yritti viimeiseen asti pitää hallinnan käsissään. Jarrutusjäljet kertoivat kaiken oleellisen: hän taisteli. Mutta tie ei antanut enää armoa.
Toinen asiantuntija, Javier Lopez Delgado, nosti esiin tuon sydäntä viiltävän mahdollisuuden, silmittömän konditionaalin, joka pyörii ikuisesti surevien mielissä:
”Jos he olisivat ajaneet vain 90 kilometriä tunnissa 120:n sijaan… he voisivat olla elossa.”
Ja juuri noilla ajatuksilla on tapana jäädä kiertämään mieltä – entä jos? Jos he olisivat pysähtyneet kahville. Jos rengas olisi tarkastettu. Jos reitti olisi ollut eri.
Mutta elämä ei tunne ”jos”:ia. Näillä kentillä ei voi pyytää uusintaa.
Sosiaalisessa mediassa rakkaus Jotaa kohtaan tuli esiin yhtä nopeasti kuin uutinen hänen kuolemastaan levisi. Tilit täyttyivät mustavalkoisista kuvista, jäähyväisteksteistä, kyynelistä. Fanit kirjoittivat fadojen sanoihin vertautuvia jäähyväisiä – surullisia, kauniita, hoitavia.
- Heidän menetyksensä oli kollektiivinen
- Jota oli enemmän kuin pelaaja
- Hän toi kentälle rytmin ja toivon
Nyt hän on poissa. Mutta muisto – se on jäänyt.
Hautajaisten musiikiksi valittiin Ave Maria – kaunis, hauras kappale, jossa soivat italialaiset stadionit ja hiljaiset iltahartaudet yhtä aikaa. Ehkä viimeisen ottelun virallinen sävelmä. Me kaikki, jotka kerran hurraamme kentän laidalla, tunnemme sen kaiun. Emme vain pelaa voitosta – pelaamme elämästä, ajasta, jota ei saa takaisin.
Ehkä juuri siksi urheilu sykkii niin vahvasti sydämessä. Koska se muistuttaa, millaista on haluta jotakin täydellä sydämellä. Ja koska se, niin kuin elämäkin, ei aina pääty sillä tavalla kuin sen toivoi päättyvän.
Diogo Jotan tarina ei katoa. Ei niin kauan kuin yksikin nuori unelmoi jalkapallosta. Ei niin kauan kuin joku juoksee pallon perään uskoen, että voi vielä ehtiä. Hän elää syötössä, joka osuu juuri oikeaan paikkaan. Hän elää siinä tunteessa, kun pallo uppoaa maaliin ja stadion hiljenee sekunniksi ennen räjähdystä.
Lopulta jalkapallo on enemmän kuin peli
Se on tarina siitä, kuinka lento voi päättyä, mutta askelten ääni jatkuu. Kertojien kautta. Meidän kauttamme.
Ja me puhumme sinusta, Diogo. Aina.
Lepää rauhassa.
