Chichariton kohuvideo paljastaa säröt sankarin kuvassa

Kirjoittanut: Aino Valkama
Julkaistu: 20.7.2024

On olemassa urheilijoita, jotka nousevat kentällä lähes myyttisiin mittoihin. Heidän liikkeensä jäävät elämään faneissa – tietyt maalit, tuuletukset, ne hetket, jolloin aika tuntui pysähtyvän. Mutta mitä tapahtuu, kun kentän sankari harhailee pois parrasvaloista ja astuu varjoihin, joita ei voi ohittaa yhdelläkään harhautuksella?

Tätä pohtivat monien mielessä viime perjantaina, kun Javier ”Chicharito” Hernández julkaisi sosiaaliseen mediaan videon, joka ei jättänyt juuri tilaa väärinymmärryksille – eikä myötätunnolle.

Se, mikä alkoi vaikuttaa mietteeltä sukupuolirooleista, muuttui nopeasti puheeksi, joka sai kolisemaan misogynian kivikauden kattilat. Chicharito katsoi kameraan kuin maailmaa silmiin, ja lausui: ”Naisten tehtävä on hoivata, vastaanottaa, lisääntyä ja siivota.”

Ei analyysia pelistä, ei ajatuksia harjoitusleiriltä – vaan maailmankatsomus, joka särähti kuin murtunut peili. Miltä näyttää, kun urheilusankari puhuu kuin aikakapselista, jonka osoite on 1950-luku?

⛓️ Jumalien nousu – ja niiden harhalento

Chicharito ei ole kuka tahansa futari. Hän on Meksikon kaikkien aikojen maalikuningas, rakastettu hahmo, jonka juoksu rangaistusalueelle muistutti joskus antiikin sankaritaruja – oveluutta, voimaa, päättäväisyyttä. Hän loikkasi Valioliigan nurmelta Bundesliigaan, pyörähti jopa Real Madridin tähtimyrskyssä.

Mutta mitä korkeammalle lennetään, sitä enemmän näkyy säröt siivissä.

Nyt kun mies puhuu ”maskuliinisuuden puolustamisesta”, on vaikea katsoa ohi siitä ristiriidasta, joka hänen sanoissaan lepää. Sanooko hän suoraan, että vain perinteinen miehuus kelpaa? Että herkkä, tunteva mies ei enää ole mies – tai että nainen, joka ei halua hoivata, epäonnistuu sukupuolessaan?

Jos hänen tarkoituksensa oli puolustaa miehisyyttä, hänen sanoillaan oli päinvastainen vaikutus: ne murensivat naisilta arvon ja työntivät monet miehet yhä kauemmas siitä mahdollisuudesta, että hekin voisivat elää tunteensa näkyvästi.

🎭 Miehet, jotka itkevät

Chichariton väite, että miehet ”eivät enää saa olla miehiä”, kuulostaa hämmentävältä aikana, jolloin pelaajat – kenties enemmän kuin koskaan – jakavat julkisesti taistelunsa mielenterveyden, paineen, isyyden ja haavoittuvuuden kanssa.

Hyvin harva enää ihailee kiveen hakatun maskin takana seisovaa miestä, joka ei uskalla tuntea. Me ihailemme nykyään niitä, jotka uskaltavat sanoa:

• ”En jaksa.”
• ”Tarvitsen apua.”
• ”Pelottaa.”

Ja entä jos rohkeus ei olekaan sitä, että jättää tunteet sivuun – vaan juuri sitä, että ne päästää pintaan? Urheus ei löydy kehon lihaksista, vaan sielun syvyydestä.

⚖️ Sankarit valokeilassa, varjot selän takana

On helppoa rakastaa Chicharitoa hyökkääjänä. Mutta nyt me joudumme kysymään: voiko meksikolaisten kansallisikonina tunnettu mies puhua niin ohi tämän päivän todellisuudesta? Vai paljastaako tämä video vain sen, kuinka vaikeaa on monen miehen löytää paikka maailmassa, joka muuttuu koko ajan?

Hän on palannut pelaamaan alkuperäisseuraansa Guadalajaraan. Siellä, missä kaikki kerran alkoi. Mutta nyt on kuin hän palaisi pyhättöön, jonka portit eivät ole enää auki samalla tavalla kuin ennen.

Netissä reaktiot vaihtelivat naurunremakasta suuttumukseen:

• ”Vie netti pois pojalta,” kirjoitti joku lakonisesti.
• ”Sä kuulostat hullulta,” totesi toinen.

Mutta siinä missä nettimeemi haisee hetken, tämä aihe ei haihdu. Kyse on jostain laajemmasta. Urheilutähdet eivät enää ole vain pelureita – he ovat kulttuurivaikuttajia, esikuvia, suunnannäyttäjiä. Heidän sanansa kantavat.

Ja jos nämä sankarit eivät ole valmiita ottamaan vastuuta, me joudumme kysymään, mitä heidän peilinsä kertoo – ja mitä se jättää näyttämättä.

🌹 Mies, joka katsoi taakse – eikä nähnyt ketään

Tämä ei ole tarina Chicharitosta ”peruuttamattomana tapauksena”. Tämä on tarina siitä, miten yksi väärä askel – yksi huolimattomasti heitetty ajatus – voi paljastaa syvemmän särön sisällä.

Ehkä hän ei tajunnut, mitä sanoi. Tai ehkä juuri siinä piili ongelma.

Jonain päivänä Javier saattaa katsoa tätä hetkeä taaksepäin ja nähdä, ettei hänen suurin virheensä ollut kentällä – vaan siinä, että hän eksyi siihen ajatukseen, ettei maailma muutu. Että miehisyyttä täytyy puolustaa, vaikka todellinen miehuus syntyy vasta silloin, kun osaa suojella kaikkia. Myös niitä, joiden äänet on aiemmin ohitettu.

Ehkä jonain päivänä me voimme nähdä hänet kentällä uudestaan – ei vain futarina, vaan ihmisenä, joka oppi. Ja silloin kirjoitamme uuden tarinan. Sellaisen, joka ei peilaa varjoja, vaan valoa.

Aino Valkama kirjoittaa urheilusta kuin kertoisi tarinan vanhan nuotion äärellä: lämpimästi, kirkkaasti ja sillä sävyllä, joka saa pysähtymään.
Kuuntele myös Ainoa podcastissa: ”Painekattila – sielua ja hikeä kentän laidalta” 🎙️