Joe Gomezin hiljainen taistelu Anfieldillä – uskollisuutta vammojen varjossa

Aasian aurinko porotti yhtä armottomana kuin aina, mutta tällä kertaa ilmassa oli jotain muutakin – jotain hiljaista ja raskasta. Liverpoolin harjoitusleirillä ei puhuttu tappioista tai siirtohuhujen silmäätekevistä päämääristä. Puhuttiin hiljaisuudesta, jota seurasi lievästi ontuva mies, joka asteli pois kentältä – ei raivokkaana, ei vihaisena, vaan kumarassa ja vaitonaisena. Joe Gomez oli loukkaantunut taas.

Se ei ollut mikään dramaattinen hetki – ei tarvetta paarien esiin kantamiselle, ei shokkihuutoja kentän laidalta. Mutta ne, jotka ovat seuranneet Gomezia läheltä, tiesivät heti, että tämä ei ollut vain satunnainen pieni kolhu. Tämä tuntui jollain syvemmällä tasolla. Akillesjänne, tuo urheilijan kohtalokas kohta, oli antanut periksi.

Mies varjoista

Joe Gomez ei ole se nimi, joka komeilee pelipaitamyyntien kärjessä. Häntä ei näe fanien julisteissa yhtä usein kuin Trent Alexander-Arnoldia tai Virgil van Dijkia. Mutta silti – tai ehkä juuri siksi – hän on ollut yksi Liverpoolin hiljaisista tukipilareista. Se pelaaja, joka pelastaa tilanteen, kun kaikki muut ovat poissa. Se, joka tulee kentälle, ei juhlia varten, vaan koska täytyy. Koska joku on luotettava, vaikka maailma ympärillä horjuu.

Viime kausi oli jälleen kerran kasvutarina kipujen kautta. Vain satunnaisia minuutteja syksyllä – Klopp näytti varovan käyttävänsä pelaajaa, jonka keho oli jo niin monta kertaa pettänyt. Ja sitten tuli vuodenvaihde, ja uusi takareisivamma. Kevään ottelut kuluivat katsomossa, kuntoutuksessa, epävarmuuden varjossa.

Mutta Gomez? Hän pysyi. Hän ei lähtenyt etsimään uutta alkua, vaikka ehkä olisi voinut. Hän jäi. Koska joskus uskollisuus ei ole valinta – se on osa identiteettiä.

Aasian varjot

Tämän kesän harjoitusleiri oli tarkoitettu jollekin paremmalle. Mahdollisuus näyttää Kloppille, että hänellä on vielä annettavaa. Ehkä toivo siitä, että ehjinä kuukausina voisi syntyä uusi alku, paikka neljän parhaan joukossa. Ehkä jopa paikka avauksessa.

Mutta sitten koitti se hetki, jolloin keho sanoi taas vastaan. Akillesjänne protestoi. Ja samalla katkesi pieni oksa siitä toivon puusta, jonka Gomez on yrittänyt kasvattaa – vuodesta, vammasta, valmentajasta toiseen.

The Athleticin James Pearce raportoi, ettei vamma ole vakava. Mutta kun se osuu näin monta kertaa samaan mieheen, ”ei vakava” ei kuulosta lohduttavalta – vaan tutulta, surullisen tutulta.

Hän, joka tietää miltä voitto maistuu

Joe Gomez on voittanut enemmän kuin monet uskaltavat unelmoidakaan:

• Mestarien liigan
• Valioliigan
• FA Cupin

Hän on ollut siellä, kun Anfield on laulanut – ja siellä, kun kaikki ovat sen laulut unohtaneet. Hänen arvonsa ei löydy ainoastaan pelimääristä tai torjunnoista, vaan siinä kokeneessa hiljaisuudessa, jolla hän ottaa vastaan jokaisen uuden takaiskun.

Nuoret puolustajat, kuten Jarell Quansah tai Billy Koumetio, saattavat nyt nähdä tilaisuuden. Uuden oven raottuneen. Mutta he eivät voi vielä tietää, miltä tuntuu olla Joe Gomez. Miltä tuntuu aina nousta uudestaan – ei sankarina, vaan hiljaa, viileästi, koska muuta vaihtoehtoa ei tunnu olevan.

Jos urheilussa on jotain jumalallista

Vammat eivät kysy, kuka on tehnyt kaikkensa. Ne eivät jaa oikeutta. Ne iskevät, kun halu on suurimmillaan, ja polttavat juuri siitä kohdasta, missä pelaaja uskoo olevansa vahva. Kysy vaikka Akhilleukselta – tai Gomezilta.

Mikä tekee tästä kaikesta kuitenkin kaunista – tai toivoa herättävää – on se, että Gomez ei ole katkera. Ainakaan ulospäin. Hän ei kirjoita tunteitaan pitkiin somemeeminpitusiin postauksiin, ei käännä selkäänsä tai räjähdä lehdistölle. Hän lähtee hiljaa, mutta toivon kanssa.

Ehkä hän ei enää palaakaan ykköstoppareiden joukkoon. Ehkä hänen pelinsä Liverpoolissa jäävät vähemmälle. Mutta jokaisessa joukkueessa on oltava joku, joka tietää, miten jatketaan, kun kaikki muut haluavat jo lähteä. Joku, joka seisoo kentän laidalla – valmiina, jos tarve tulee.

Sillä joskus suurin sankariteko ei ole se, kun nostat pokaalin – vaan kun nouset ylös taas kerran, vaikka tiedät, että voit kaatua uudestaan.

Joe Gomez on se mies. Ja juuri siksi hänen tarinansa kuuluu Anfieldin yöhön, yhtä lailla kuin kirkkaimmat voitotkin.