Tottenhamin Super Cupin draama Pariisissa Mathys Telin koettelemus ja yhteinen taistelu rasismia vastaan
Alku oli kuin unesta. Pariisi kylpi loppukesän lämmössä, stadionin ilma oli sakeana valojen kajosta ja fanien odotuksesta. UEFA Super Cup – vain yksi ottelu, mutta monille se on paljon enemmän kuin pokaali: mahdollisuus kirjoittaa itsensä jalkapallon tarinakirjaan kirkkaimmalle sivulle.
Tottenham oli matkalla sinne. He johtivat PSG:tä 2–0, kellossa vain viimeiset minuutit jäljellä. Maalit Micky van de Veniltä ja Cristian Romerolta olivat näyttäneet tietä, ja sekä kentällä että katsomossa oli jo tuoksu voittosamppanjasta. Parc des Princes’n violetissa illassa Spurs näytti hetken ajan pysäyttämättömältä.
Mutta jalkapallo on kaunis – ja armoton. Viisi minuuttia ennen loppua PSG löysi yllättäen vaihteen, joka käänsi kaiken päälaelleen. Kaksi salamannopeaa maalia, ja varma voitto muuttui kauhuksi. Lopulta kohtalo vei pelin rangaistuspotkukilpailuun – paikkaan, jossa sankarit joko kruunataan tai murskataan.
“Se hetki”
Rangaistuspotkujen aikana jokainen askel tuntuu raskaalta, jokainen hengenveto kaikuvalta. Mathys Tel, Tottenhamin kesän uusi hankinta Bayern Münchenistä, vain 20-vuotias, käveli pallolle. Hän oli tullut hakemaan unelmiaan, ja nyt tämän yhden pallon potkun päällä lepäsi osa niistä – ja koko joukkueen kohtalo.
Pallo asetettiin. Askeleet. Laukaus. PSG:n vahti liikkui oikeaan suuntaan. Yhdellä torjunnalla ilta kallistui Pariisille. Tottenhamin pokaalihaaveet haihtuivat pimeyteen.
Normaalisti tähän hetkeen tarina voisi päättyä – tulokseen, pettymykseen, ehkä urheilulliseen “ensi kerralla uudestaan” -puheeseen. Mutta nyt todelliset varjot nousivat esiin vasta pelin jälkeen.
Kun pettymys muuttuu myrkyksi
Muutama minuutti lopullisen vihellyksen jälkeen sosiaalinen media alkoi tulvia viestejä – ja monet niistä olivat rumia, jopa vihamielisiä. Liian moni viesti ylitti rajan. Ei enää kritiikkiä pelistä, vaan henkilökohtaista ja rasistista panettelua.
Tel ei ole ensimmäinen, eikä valitettavasti viimeinen, joka joutuu tällaisen vihan kohteeksi. Mutta jokainen kerta on liikaa. Jokainen kommentti on kuin isku sydämeen – ei vain kohteelle, vaan koko urheilulle.
Kenttätoverin kilpi
Onneksi tällaisessa hetkessä tarvitaan liittolaisia. Yksi heistä oli Richarlison, brassihyökkääjä, joka on itsekin kokenut sekä fanien rakkauden että heidän julmuutensa. Hän ei kiertänyt sanoissaan:
”Voittaa tai hävitä, onnistua tai epäonnistua – se on osa peliä. Mutta rasismi ei ole! Mathys on nuori kaveri, loistava pelaaja uransa alussa, eikä ansaitse tällaista kohtelua. Eikä ansaitse kukaan muukaan.”
Se oli lupaus: me seisomme sinun rinnallasi. Ja samalla syytös niitä kohtaan, jotka piiloutuvat anonyymien käyttäjätunnusten taakse.
Seurakin puhui
Tottenham ei jäänyt taustalle. Pian seurasta kuultiin virallinen, mutta tunteikas viesti:
“Olemme järkyttyneitä Mathys Telin sosiaalisessa mediassa kohtaamasta rasismista. Hän osoitti rohkeutta ja otti vastuuta astuessaan vetämään pilkkua. Ne, jotka häntä solvaavat, ovat pelkureita. Teemme kaikkemme saadaksemme syylliset vastuuseen.”
Tämä oli enemmän kuin seuran sanallinen puolustus – se oli lupaus taistelusta pimeyttä vastaan.
Isompi kuva
Rasismia on yritetty kitkeä jalkapallosta vuosikymmeniä. Jokainen sukupolvi toivoo olevansa viimeinen, joka joutuu näkemään sitä, mutta silti se hiipii esiin – joskus katsomosta, joskus verkon syvyyksistä. Stadionien kivimuuri on vaihtunut somekommenttien loputtomaan virtaan, mutta viestin voima on sama.
Siksi jokainen tuki-ilmaus, jokainen Richarlisonin tai seuran lausunto on tärkeä. Ne ovat pieniä soihtuja, jotka pitävät kentän valoa yllä.
Telin tarina jatkuu
Mathys Telin ura on vasta alussa. Tämä Super Cup -ilta ja sen jälkipyykki tulee aina olemaan osa hänen tarinaansa. Mutta tällaiset takaiskut voivat kovettaa terästä, josta seuraavat voitot takotaan.
Sillä lopulta pokaalit pysyvät kaapeissa, maalit korostusvideoissa – mutta se, miten pelaaja seisoo silloin, kun maailma yrittää painaa hänet polvilleen, jää mieleen vuosiksi. Tottenham teki selväksi: tässä joukkueessa kenenkään ei tarvitse seistä yksin.
Pariisin yö oli kaunis ja julma. Se kertoi tarinan unelmasta, joka mureni, ja valosta, joka kuitenkin jäi palamaan. Kentän todellinen henki elää niin kauan kuin se on vahvempi kuin varjot, jotka sitä vastaan yrittävät nousta.
