Manchester United romahti Etihadilla – derby paljasti historiallisen kriisin ja identiteetin murenemisen

Sunnuntai-illan sinertävä Manchesterin taivas loi näyttämön, jossa Etihadin kirkkaat valot syttyivät ja kaupunki tuntui pidättävän hengitystään. Kyse ei ollut vain tavallisesta ottelusta, vaan derbystä – taistosta, jossa historia, identiteetti ja ylpeys lyövät yhteen. Kun loppuvihellys soi, viesti oli selvä: Manchester United ei vain hävinnyt. Se sortui.

Huonoimmat ajat kolmeen vuosikymmeneen

Tämän kauden United muistuttaa enemmän hukkuvaa laivaa kuin suurseuraa. Vain neljä pistettä ensimmäisestä neljästä ottelusta kertoo omaa kieltään – samanlaista kurimusta nähtiin viimeksi kaudella 1992–93. Erona on, ettei nykyhetkessä tunnu löytyvän samanlaista käännekohtaa. Ruben Amorim on nostettu fanien toivoksi, mutta Etihadilla hänen miehistönsä näytti hajoavan ensimmäisessä myrskypuuskassa.

Tilastotkin maalaavat synkän kuvan: mestaruusmahdollisuudet ovat lähes olemattomat – vain muutaman sadasosan luokkaa. Ironista kyllä, putoamisen riski on tällä hetkellä suurempi kuin paikka Euroopan kentillä.

Luke Shaw – illan synkkä symboli

Jos yksi nimi jäi mieleen sinä iltana, se oli Luke Shaw. Harvoin nähdään Englannin maajoukkopuolustajaa niin aseettomana. Cityn Jeremy Doku kulki hänen ohitseen kuin haamu, ja Shaw näytti luovuttavan jo ennen taistelua. Roy Keanen sanat hänen olemuksestaan osuivat rajusti, mutta oikeutetusti – pelaaja oli kuin antanut periksi. Ja siinä kaikui koko Unitedin tilanne: taistelutahto on kadonnut.

Kaupunki jakautuu: kone vastaan varjo

Manchester Cityn koneisto pyörii kuin teknisesti täydellinen instrumentti. Kevin De Bruyne johtaa peliä tarkkuudella ja rytmillä, jota olisi vaikea pysäyttää edes parhailta päiviltä. United taas seisoo kentällä varjonaan menneisyydestään. Suuri nimi, mutta vailla voimaa. Kuin monumentti, joka muistuttaa vain siitä, mitä kerran oli.

Menneisyyden paino

Vertaus Sir Alex Fergusonin aikakauteen on väistämätön. Tuolloin United eli kuin valtakunta, jota kukaan ei horjuttanut. Nyt sen loisto on murentunut. Wayne Rooneyn epäilevät sanat kertovat enemmän kuin moni tilasto: hän ei näe merkkejä kehityksestä. Jos edes seuran omat legendat epäröivät, mitä voimaa voi enää löytyä kentältä?

Kreikkalainen tragedia

Tunne on kuin klassisessa draamassa. Ensin hybris, usko ikuiseen suuruuteen. Sitten nemesis, rangaistus ylimielisyydestä. Unitedin kruunu on karissut, mutta seura ei tunnu hyväksyvän kohtaloaan. Tämä ei ole vain huono kausi – kyseessä on kokonainen identiteettikriisi. Punainen paita on edelleen raskas symboli, mutta sen alla on tyhjiö.

Entä tästä eteenpäin?

Mikään valtakunta ei pysy pohjalla ikuisesti, mutta juuri nyt nousun uskottavuus puuttuu. Amorimin on hitsattava pelaajat yhdeksi joukoksi ja löydettävä kadonnut energia. Muutoin hänkin liittyy siihen listaan valmentajia, jotka eivät kyenneet lunastamaan lupauksiaan Old Traffordilla.

Kannattajien kärsivällisyys hiipuu. Etihadilla Cityn laulut täyttivät illan, mutta vielä painavampi oli United-fanien hiljaisuus. Pettymyksen tilalle on tullut kysymys: mitä tästä seurasta on lopulta jäljellä?

Roy Keane kiteytti sen jo. “Pyyhe kehään” ei tarkoittanut vain Luke Shaw’tä, vaan koko Unitedia. Niin kauan kuin tuo symbolinen pyyhe lepää nurmella, seura on menneisyytensä vanki – etsimässä valoa, jota sillä ei vielä ole.