John Stonesin matka varjoista valoon – tarina hauraudesta, toivosta ja uudesta alusta Manchester Cityssä

John Stonesin viime kausi ei ollut vain huonoa tuuria tai muutama harmillinen loukkaantuminen. Se oli pitkä, hiljainen taistelu, jossa yhden Englannin lahjakkaimman puolustajan oli katsottava peiliin ja mietittävä, kuka hän on ilman peliä, jota hän on aina rakastanut. Kun Stones myöhemmin myönsi ajatelleensa uransa lopettamista, moni nyökkäsi tyrmistyneenä – niin vahvalta hän aina näytti, kentällä kuin kentän ulkopuolella. Mutta vahvuus ei tarkoita haavoittamattomuutta.

Väsymyksen ja kivun rajamailla

Kaikki alkoi pienistä kolhusta, sitten ne alkoivat kasautua. Jalka petti, lihas kiristyi, takareisi repesi – taas. Jokainen vamma jätti pienen arven, ei vain kehoon, vaan myös mieleen. Kun ruumiin luotettavuus alkaa kadota, se vie mukanaan jotain syvempääkin: tunteen siitä, että pystyt hallitsemaan omaa elämääsi.

Helmikuussa Stonesin kausi käytännössä päättyi. Manchester City jatkoi voittokulkuaan ilman häntä, ja nihkeän kuntoutussalin yksinäisyydessä Stones mietti, onko hänellä enää paikkaa tässä koneistossa. Kun hän puhui myöhemmin avoimesti ajatuksistaan lopettaa, ne eivät olleet hetken heikkoutta. Ne olivat väsymyksen ääni.

Kun sankari unohtaa syynsä taistella

Stones teki kaiken oppikirjan mukaan: nukkui hyvin, söi oikein, teki kuntoutusharjoitteensa tunnollisesti. Silti mikään ei auttanut. Hän tunsi olevansa kuin urheilija, joka oli tehnyt kaiken oikein mutta jonka keho ei enää kuunnellut käskyjä. Siinä tilanteessa moni ei enää tiedä, mitä taistelun jatkamisella edes hakee.

Hänen paradoksaalinen tilanteensa oli tämä: hän oli ammattilainen viimeiseen asti, ja juuri se teki tuskasta pahempaa. Niin paljon hallintaa, niin paljon kontrollia, ja silti mikään ei riittänyt. Se oli murtuma, jota edes fysioterapia ei voisi täysin paikata.

Guardiolan filosofia ja ihmisen hauraus

Pep Guardiolan Manchester City on koneisto, jossa jokaisella osalla on tarkkaan määritelty tehtävänsä. Stones ei ollut pelkkä puolustaja – hänestä tuli eräänlainen pelisysteemin runoilija, joka liikkui vaivattomasti topparin, keskikenttäpelaajan ja rytminluojan roolien välillä.

Kun tällainen pelaaja putoaa rivistä, koko järjestelmä tuntuu nytkähtävän. Guardiolan peliin rakennettu symmetria rikkoutuu hetkeksi, ja samalla näkyviin paljastuu jotain hyvin inhimillistä. Kukaan ei ole korvaamaton, mutta joillekin poissaolo tuntuu isommalta kuin toisille.

Palaamassa valoon

Nyt Stones on jälleen Englannin maajoukkueen mukana. Ehkä keho ei ole vielä täysin varma, mutta hänen olemuksessaan on jotain uutta – rauhaa, ehkä kiitollisuutta. Hän puhuu vaikeasta ajastaan ilman dramaattisuutta, kuin ihminen, joka on hyväksynyt sen osaksi tarinaansa.

Nykyään hän tietää, että tärkeintä ei ole se, kuka juoksee nopeimmin tai kuka tekee eniten katkoja. Tärkeintä on pystyä jälleen luottamaan itseensä – siihen, että pystyy ylipäätään astumaan kentälle.

Inhimillisyys valojen alla

Manchester City on monella tapaa modernin jalkapallon symboli: täydellisesti organisoitu, lähes kliinisen tehokas. Mutta Stonesin tarina muistuttaa, että sen koneiston sisällä on sydämiä, jotka särkyvät niin kuin kenen tahansa. Joka kerta, kun pelaaja loukkaantuu, kun hänen täytyy aloittaa alusta, peli muuttuu vähän vähemmän pelaamisesta ja vähän enemmän selviytymisestä.

Tarina, joka jatkuu

John Stonesin tarina ei ole ohi – itse asiassa se on ehkä vasta muuttumassa todeksi. Hän on nähnyt, miltä tuntuu olla lähellä kaikkea ja sitten hetkessä menettää se. Mutta hän on myös nähnyt, miltä tuntuu löytää hitaasti tiensä takaisin.

Ehkä juuri siinä on sen kauneus: ei siinä, että hän palasi kentälle, vaan siinä, että hän uskalsi myöntää pelänneensä, ettei enää pysty. Jokainen, joka on joskus ollut reunalla, tunnistaa sen tunteen.

John Stones ei laskenut kilpeään lopullisesti. Hän vain pysähtyi, katsoi omia varjojaan ja otti sitten askeleen eteenpäin. Ja niin hänen tarinastaan tuli taas elävä – ei tulostaulukon merkeissä, vaan ihmisenä olemisen myötä.