Paul Scholesin ylistys Sandro Tonalille italialainen liekki sytyttää Newcastlen uudelleen

Ennen kuin sumu laskeutuu St. James’ Parkin ylle ja syksyinen sade muuttaa Newcastlen kadut hohtavaksi hopeaksi, kuuluu ääni menneisyydestä. Ei kova, mutta sellainen, jota kuunnellaan – Paul Scholesin ääni. Mies, joka aikanaan sai pallon tanssimaan tahtonsa mukaan kuin kapellimestari orkesterinsa, sanoo yksinkertaisesti mutta painokkaasti: ”Valioliigan paras keskikenttäpelaaja on Newcastlessa.”

Moni höristää korviaan. Newcastle? Kaupunki, joka vielä muutama vuosi sitten eli unelmaa, joka ei koskaan toteutunut? Mutta juuri siellä, hiilen ja sateen keskellä, Scholes näkee valon. Sen nimi on Sandro Tonali.

Tonali – italialainen liekki pohjoisen sateessa

Kun Tonali siirtyi AC Milanista pohjoiseen, moni ei tiennyt mitä odottaa. Hän oli tullut maasta, jossa jalkapallo on taidetta, kaupunkiin, joka hengittää työn ja kunnian kautta. Mutta heti ensimmäisistä minuuteista lähtien kävi selväksi, että tässä on pelaaja, joka ei vain sopeudu – hän nousee johtajaksi.

Tonalissa on jotakin, mikä tuo mieleen menneiden aikojen keskikenttävelhot: Pirlon rytmin, Gattuson raivon, Scholesin hiljaisen päättäväisyyden. Hänen liikkeensä eivät ole pelkkää juoksua – ne ovat virtausta. Hän ei silittele palloa hellästi, vaan ottaa sen haltuunsa, muokkaa siitä tahtonsa jatkeen ja uskaltaa tehdä ratkaisun, vaikka koko stadion pidättäisi hengitystään.

Scholes näkee itsensä Tonalissa

Paul Scholes on tunnettu säästeliäisyydestään sanojen suhteen. Hän ei jaa ylistystä tuulipuvun taskusta. Siksi, kun hän nimeää Tonalin Valioliigan parhaaksi, se tuntuu enemmän julistukselta kuin mielipiteeltä.

Scholesin oma ura oli hiljainen mestariteos – ei suuria eleitä, ei valokeilaa, mutta loputtomasti vaikutusta. Hän oli mies, joka teki kaiken yksinkertaisesti ja täydellisesti. Ja ehkä juuri siksi hän tunnistaa Tonalissa jotakin tuttua. Kun hän katsoo italialaista pelaajaa, hän näkee jatkumon – pelaajan, joka uskoo siihen, että peli on parhaimmillaan rehellinen ja suora, ei algoritmien tai analytiikan lumoama esitys.

Newcastle – kaupunki, joka elää pelaajissaan

Newcastlen tarina sopii Tonalin kaltaiselle hahmolle. Sateiset kadut, tummat kivitalot ja uskollinen kannustus, joka ei koskaan hiljene. Kun Tonali astuu kentälle St. James’ Parkille, tuntuu kuin koko kaupunki alkaisi hengittää samaan tahtiin.

Hänen pelissään on jotain arkeista ja samalla myyttistä. Kun hän nappaa pallon vastustajalta tai avaa hyökkäyksen yhdellä terävällä syötöllä, katsomossa syttyy kipinä, jota ei voi mitata tilastoissa. Se on tunne – sama tunne, joka saa ihmiset nousemaan seisomaan ja uskomaan, että aina voi taistella vielä vähän kovemmin.

Vertailu, jota ei voi välttää – Declan Rice

Scholesin lausunto herätti keskustelua. Eikö Declan Rice, Arsenalin pelillinen moottori, ole kuitenkin taktisesti ja teknisesti edellä? Ehkä. Mutta Scholesin mielestä jalkapallon ei pidä olla täydellisyyttä hakeva kone. Hän arvostaa rytmiä, rohkeutta ja sydäntä – asioita, joita ei voi ohjelmoida.

Rice on huoliteltu ja harkittu, mutta ehkä juuri siksi hieman etäinen. Tonali on toisenlainen. Hänen pelissään on pientä säröä, spontaaniutta, joka tekee hänestä elävämmän. Kun Tonali tekee virheen, hän paikkaa sen omalla intohimollaan. Ja siinä, Scholesin mielestä, piilee täydellisyyden ydin.

Kahden sukupolven sama liekki

Jos jalkapallo olisi eeppinen tarina, Scholes ja Tonali jakaisivat saman luvun. Scholes sytytti tulen 90-luvun Manchesterissa – hiljaisen vallankumouksen, jossa työ ja lahjakkuus yhdistyivät. Nyt Tonali jatkaa sitä Newcastlessa, tuoden italialaisen tulen brittisateeseen.

Kun Scholes puhui asiasta podcastissa, se ei kuulostanut analyysilta. Se kuulosti muistilta. Hän katsoi peiliin, ja peiliin vastasi nuorempi mies mustavalkoisessa paidassa, pelaaja, joka ei välitä metelistä vaan antaa pallon puhua.

Tonali muistuttaa, miksi me rakastamme tätä peliä

Tonali on kuin nykyajan sankari vanhan ajan mytologiasta. Hän on kulkenut kaukaa, kohdannut odotukset ja epäilykset, ja löytänyt paikan, jossa sydämellä pelaaminen merkitsee yhä jotakin. Hänessä yhdistyvät Italian intohimo ja Englannin raaka voima.

Scholesin silmissä Tonali ei ole vain pelaaja – hän on muistutus. Muistutus siitä, että jalkapallon kauneus ei synny täydellisyydestä vaan inhimillisyydestä: virheistä, hiestä, hetkistä, jotka eivät toistu enää koskaan.

Ja kun tuli siirtyy eteenpäin

Kun ottelu päättyy ja stadionin valot sammuvat, Tonali kävelee kentältä hymyillen. Hän ei ehkä tiedä, että jossain toisaalla vanha mestari on juuri julistanut hänen nimensä jatkumoksi, liekin kantajaksi.

Maailma voi yhä väitellä siitä, onko hän todellakin liigassa paras. Mutta ehkä se ei ole edes tärkeää. Tärkeintä on, että hänen pelissään palaa sama tuli, jota Scholes kantoi aikoinaan.

Sillä aina tulee joku uusi, joka jatkaa tarinaa. Ja tänään, sateisessa Newcastlessa, se tuli palaa Sandro Tonalin jaloissa.