San Marinon jalkapallounelma joka ei kuole vaikka kaikki pelit hävitään

On olemassa maita, joissa jalkapallo on enemmän kuin peli – se on hengitys, rytmi ja elämä.
Ja sitten on San Marino.

Tuo pikkuruinen vuoristovaltio, joka näyttää enemmän satujen kulissilta kuin jalkapallomaan kartalta. Silti se pelaa joka kerta kuin kyseessä olisi maailmankaikkeuden tärkein ottelu. Se pelaa, vaikka tietää todennäköisyyksien olevan naurettavia. Se pelaa, koska muuta vaihtoehtoa ei ole.

Ja tänä marraskuuna, jossain keskellä tätä pitkäksi venynyttä unelmaa, San Marinon kohtalo saa jälleen absurdin käänteen.

Toivo elää – mutta vain, jos he häviävät.

Jalkapallon julma huumori

Kyllä, luit oikein. San Marino voi yhä, teoriassa, päästä MM-kisoihin. Mutta vain, jos se häviää.

Jos antiikin näytelmäkirjailijat eläisivät nyt, he istuisivat varmasti San Marinon stadionin betonipenkeillä ja kirjoittaisivat tästä uusimman tragediansa. Serravallen kentällä, vuorten varjossa, pelaajat – hammaslääkärit, rakennusmiehet, opiskelijat – vetävät maajoukkuepaidan päälle kuin seremoniallisen haarniskan.

UEFAn turnausjärjestelmä on niin monimutkainen, että se voisi olla suoraan Kafkan kynästä. Tällä kertaa sen kiemurat johtavat uskomattomaan ratkaisuun: jos Romania voittaa Bosnia ja Hertsegovinan ja murskaa San Marinon, myös San Marino itse voi nousta muiden lohkovoittajien vertailussa.

Toisin sanoen: rumasti häviämällä he saattavat paradoksaalisesti nousta korkeammalle.
Jalkapallon jumalat todella rakastavat ironiaa.

Maa, joka on tottunut häviämään

San Marino on FIFA:n rankingissa sijalla 210. Seitsemässä ottelussa he ovat tehneet yhden maalin ja päästäneet 32. Silti he eivät koskaan luovuta.

Heidän historiansa on täynnä sinnikkyyden hetkiä, lyhyitä kipinöitä vastatuulessa. Jokainen syöttö, jokainen blokattu laukaus on pieni kapina kohtaloa vastaan. ”Me olemme täälläkin,” he tuntuvat huutavan joka kerta, kun pallo liikkuu vastustajan alueelle.

Tämä on maa, joka on pysynyt rauhanomaisena yli 150 vuotta. Ja silti sen kentillä käydään sotaa – ei toisia kansoja vastaan, vaan omaa toivottomuutta vastaan.

Pikkuvaltio, jonka väkiluku on pienempi kuin monen suomalaisen kaupunginosan, jatkaa taisteluaan unelman puolesta, jota useimmat pitäisivät mahdottomana.

Moraalinen umpisolmu

UEFAn järjestelmä on kuin tarkkaan viritetty koneisto, jossa on yksi kohtalokas vika: joskus se palkitsee tappion.

Jos joukkue yrittäisi tahallaan hävitä, se olisi rikos urheilun pyhää henkeä vastaan. Mutta jos häviö todella tuo mahdollisuuden, mitä muuta he voisivat tehdä kuin pelata – ja antaa kohtalon päättää loput?

Totuus on, että San Marino ei yksinkertaisesti osaa näytellä. Nämä pelaajat eivät osaa teeskennellä. He osaavat vain juosta, taistella ja antaa kaikkensa.

Heidän voittonsa ei ole tulostaululla, vaan tavassa, jolla he kantavat paitansa – ylpeinä, vaikka tietävät, ettei sillä välttämättä koskaan voiteta mitään.

Ilta Serravallessa

Marraskuinen ilta laskeutuu Adrianmeren puolelta, ja valot syttyvät Serravallen stadionilla. Katsomossa on vain muutama sata katsojaa, mutta tunnelma on jotain muuta kuin numerot kertovat.

Romania saapuu pelaamaan tuloksesta. San Marino – tarinasta.

Siellä ei puhuta taktisista asetelmista eikä kuvitella yllätyksiä. Siellä puhutaan siitä, miten jokainen peli on etuoikeus, jokainen ottelu mahdollisuus näyttää, että he kuuluvat tännekin, vaikkei kukaan sitä uskoisi.

Häviämisen taito

San Marino on osallistunut karsintoihin jo lähes neljä vuosikymmentä. Voittoja? Yksi. Yksi ainoa. Ja sitä päivää muistellaan kuin kansallista juhlapäivää.

Tässä maassa häviäminen ei ole häpeä, vaan osa identiteettiä. Se on tapa olla maailmassa, joka kääntää katseensa nopeasti pois niistä, joilla ei ole mitään näytettävää. San Marino muistuttaa meitä siitä, että urheilu ei elä voittajista, vaan yrityksestä. Siitä itsepäisestä uskosta, että joskus, ehkä kerran sadassa vuodessa, pallo pomppii oikeaan suuntaan.

Järjestelmän peilikuva

Jos San Marino lopulta hyötyy tappiosta, se kertoo enemmän jalkapallon rakenteista kuin tästä pienestä vuoristosta.

Mitä kertoo pelistä järjestelmä, jossa häviäminen voi olla strateginen etu? Missä kohtaa urheilun jalo ajatus unohtui taulukkologiikan alle?

San Marinon tarina paljastaa karun totuuden: joskus rehellinen yrittäminen ei sovi matemaattiseen malliin.

Lopuksi: sankareita ilman voittoa

San Marinolla ei ole varaa unelmoida isoista areenoista. Mutta jos joskus se päivä koittaa, se ei tule sattumalta. Se tulee, koska he eivät koskaan lakanneet yrittämästä.

Jossain vuoren juurella, pukukopin hiljaisuudessa, joku saattaa sanoa:
”Jos häviö on tie unelmaan, hävitään sitten ylpeydellä.”

Ja ehkä siinä piilee jotain kauniimpaa kuin yksikään voitto: ajatus siitä, että pysyvä arvo ei synny menestyksestä – vaan siitä, että tekee parhaansa, vaikka tietää häviävänsä.

San Marino on ehkä maailman heikoin jalkapallomaa. Mutta se on myös muistutus siitä, mitä urheilun ydin oikeasti on: toivoa, sitkeyttä ja inhimillisyyttä, jotka eivät tarvitse voittoa ollakseen suuria.