Pikkuhuuhkajien sydämen ilta Castellonissa rohkea taistelu joka sytytti toivon tulevaisuuteen

Castellónin ilta alkoi kuin hengähdys ennen myrskyä. Espanjan rannikko tuoksui suolaiselta mereltä, ja kentän vihreä pinta kiilsi valojen alla kuin olisi valmistelemassa näyttämöä tarinalle, jota kukaan ei ollut vielä kirjoittanut. Ja siihen valoon astuivat Pikkuhuuhkajat – nuoret suomalaiset, joilla rinta täynnä sydäntä ja unelmia, jotka eivät tunne mittaa.

He tiesivät, keitä vastassa oli. Espanja, jalkapallojätti, jonka pelaajat liikkuvat kuin tottuneet teatterinäyttelijät omalla lavallaan. Mutta suomalaiset eivät tulleet rooleja kumartamaan. Heidän katseissaan oli jotain hiljaista, jotakin sitkeää – sellaista, jonka vain pohjoinen osaa kasvattaa.

Ensimmäinen puoliaika oli jännitettä täynnä. Jokainen syöttö ja spurtti oli kuin lupaus siitä, että jotain suurta oli syntymässä. Kun Marius Söderbäck törmäsi lähelle täydellisyyttä Espanjan rangaistusalueella, yleisö veti henkeä – mutta tuomarin pilli pysyi hiljaa. Hetki lipui ohi, mutta jäi mieleen. Pian Otso Liimatta nappasi pallon espanjalaismaalivahdilta ovelasti, hetken ajan suomalainen yllätys oli valmis puraisemaan. Se jäi yritykseksi – mutta silti se kertoi kaiken: nämä pojat eivät olleet tulleet kumartamaan.

Toivo roihahtaa

Toinen puoliaika alkoi kuin joku olisi kääntänyt sivun. Espanjalaiset laittoivat vaihteen päälle, ja Suomi joutui puolustamaan kuin mies miestä vastaan taistelussa, jota ei voinut hävitä ilman että sydän särkyy.

Kun Jaaso Jantunen venyi torjuntaan, jota ei unohdeta nopeasti – sellainen, jota näkee yleensä vain kerran – tuntui kuin aika olisi hetkeksi pysähtynyt. Stadion hiljeni. Suomi jatkoi hengittämistä.

Ja sitten, 65. minuutilla, sattuma kääntyi ystäväksi. Miska Ylitolva keskitti pallon matalana, ei mitään ihmeellistä – paitsi että pallo osui espanjalaispuolustajaan ja kimposi omaan verkkoon. Yhtäkkiä tulostaululla luki 1–0 Suomelle, ja vaihtopenkki räjähti riemuun.

Castellónin yöhön syttyi suomalainen valo – kirkas, odottamaton, lämmin kuin juhannusilta. Se oli hetki, jolloin kaikki tuntui mahdolliselta.

Ajan armoton kello

Mutta jalkapallo on julma rakkaus. Se antaa, ja se ottaa – usein samassa henkäyksessä. Kun 90 minuuttia täyttyi, Espanja löysi väylän. Gonzalo García leikkasi sisään, lähetti matalan keskityksen, ja vaihdosta tullut Eliezer Mayenda iski tasoituksen. 1–1.

Ennen kuin pettymys ehti kunnolla laskeutua, García teki toisen. Pallo liukui Jantusen ohitse hiljaa, kylmäävällä tarkkuudella. Espanja 2–1. Loppuvihellys kuulosti enemmän hiljaisuudelta kuin ääneltä.

Jälki yössä

Kun peli päättyi, suomalaiset jäivät kentälle seisomaan. Ei huutoa, ei draamaa. Vain hiljainen ymmärrys siitä, että he olivat olleet lähellä jotain suurta – ja että tämä kokemus jää mieleen kauemmaksi kuin yksikään voitto. Castellónin tähdet tuntuivat kadonneen, mutta ehkä ne olivat vain piilossa – näiden poikien sisällä, valmiina syttymään uudelleen.

Valmentajan oli vaikea pukea sanoiksi sitä kaikkea, mitä joukkue tunsi. Pettymys ja ylpeys kulkivat käsi kädessä, kuten usein urheilussa käy. Ehkä mielessä pyöri ajatus: ”Tänään pelasimme sydämellä. Huomenna pelaamme kokemuksella.”

Tarina jatkuu

Kolme peliä takana, lohkon kolmas sija ja silti paras maaliero. Numerot, jotka pitävät toivon elossa – ja muistuttavat, että matka on kesken. Marraskuussa Romania odottaa. Uusi yö, uudet mahdollisuudet.

Ehkä tämä tappio oli välttämätön. Urheilu opettaa, että joskus juuri häviö näyttää, miten korkealle olemme valmiita kivumaan sen unelman vuoksi, joka ei vielä ole totta.

Castellónin yön tarina ei lopu tähän. Se ei ollut tappion ilta – se oli kasvun ilta. Kun joukkue palasi hotelliin, joku varmasti katsoi peiliin ja ajatteli hiljaa: ”Tältä tuntuu rakentaa jotain pysyvää.”

Ja siinä katseessa, kaiken pettymyksen alla, pilkahti valo. Sellainen, jota ei voi hävitä – vaan joka seuraa mukana, kun matka jatkuu kohti seuraavaa peliä, seuraavaa mahdollisuutta, seuraavaa toivon hetkeä.