Ilveksen ja KuPSin torstai-illan taistelu paljasti jalkapallon inhimillisen puolen – Rantasen rehelliset sanat ravistelevat Veikkausliigaa

Kirjoittanut: Aino Koivusaari

“Se on väärin” – Ilveksen ja KuPSin torstai-illassa aika oli todellinen vastustaja

Tampereen Tammelassa torstai-iltana syksy hengitti kylmää usvaansa kentän ylle. Valot loivat kirkkaan kehän, kuin näyttämön johon sankarit astuvat tietämättä vielä, kumpi heistä jää polvilleen ja kuka nousee yön tähdeksi.

Tämä ei ollut vain ottelu. Se oli rituaali – elämänenergiaa ja yhdessä sykkyvää rytmiä, jossa jokainen syöttö on pieni todiste ihmisen halusta voittaa paitsi vastustaja, myös omat rajansa.

Kentällä kohtasivat Ilves ja KuPS – kaksi mestaruudesta unelmoivaa joukkuetta, joutuneina keskelle aikataulujen ja olosuhteiden pyörrettä. Kaiken keskellä seisoi Ilveksen valmentaja Joonas Rantanen, jonka sanat leikkasivat yön läpi: “Se on väärin.”

Kolme yksinkertaista sanaa, jotka jäivät ilmaan kuin rukous oikeudenmukaisuuden puolesta lajissa, joka välillä tuntuu unohtavan miksi se on olemassa.

Kalenterin kirous

Vain muutamaa päivää aiemmin, Espanjan Castellónin lämpimässä illassa, Suomen nuoret – Pikkuhuuhkajat – olivat taistelleet EM-karsinnoissa Espanjaa vastaan. Kentällä juoksivat Otto Ruoppi, Samuli Miettinen, Samuel Pasanen, Arttu Lötjönen ja Marius Söderbäck – nuoret, nälkäiset ja täynnä intoa.

Kun he palasivat kotiin, odotuksena ei ollut lepo tai kevennetty viikko, vaan uusi ottelu – nopeasti, ilman kunnollista palautumista. Vain muutaman yön jälkeen nuo samat pelaajat olivat jälleen valojen alla, jalat raskaina mutta sydän täynnä ylpeyttä.

Rantanen ei voinut niellä sitä hiljaa. Hän sanoi: “Tiedän, että kalenteri on tiukka. Mutta tämä on väärin pelaajille. Väärin niille, jotka antavat itsestään kaiken, viikko toisensa jälkeen.”

Jalkapallo on parhaimmillaan juhla, mutta järjestelmälle se on koneistoa ja logistiikkaa. Kun nuo kaksi törmäävät, kärsijäksi jää usein ihminen.

Ottelun rytmi – väsymystä ja ylpeyttä

Kun peli alkoi, Tammelan yleisö näki sen heti: askel ei ollut kevyt, mutta tahto oli. Kukaan ei piiloutunut. Ilves juoksi, KuPS puri. Tämä oli niitä iltoja, joissa voitto ei aina näy tulostaululla.

1–1-tasapeli ei ollut vain numero. Se oli kompromissi, hetken rauha, todiste siitä, että edes väsyneenä voi pelata ylpeydellä. Silti tasuri oli muistutus siitä, kuinka ohuella marginaalilla mestaruuksia ratkaistaan – lepo, taktiikka, fysiikka, kaikki kietoutuvat yhteen.

Ilveksen Otto Tiitinen oli pelannut yli 70 minuuttia alle 19-vuotiaiden maaottelussa vain neljä päivää aiemmin. Nyt hän istui penkillä kentän laidalla, valmiina mutta väsyneenä – kuin soturi, jota ei päästetty taistoon. Hänen vierellään Jardell Kanga, Ruotsin alle 21-vuotiaiden edustaja, katseli hiljaa. Kasvoissa vilahti turhautumisen ja ylpeyden sekoitus.

Valmentaja, joka ei käännä katsettaan pois

Rantanen ei puhunut siksi, että halusi itselleen etua. Hänen sanoissaan oli jotain vanhanaikaista: ajatus reiluudesta lajissa, joka välillä hukkuu logistiikkaan ja aikatauluihin. “Puhutaan Veikkausliigan mestaruustaistelusta,” hän muistutti. Näitä hetkiä ei pitäisi pelata väsyneillä jaloilla ja uupuneilla mielillä.

Hän olisi voinut selittää kaiken taktiikalla ja väistää aiheen, mutta hän valitsi rehellisyyden. Sanoi sen ääneen. Ja siinä, jollain tavalla, hän puolusti ihmisyyttä urheilun sisällä.

Syksyinen valo ja hiljainen ymmärrys

Kun ottelu päättyi ja Tammelan valot alkoivat himmetä, katsomosta kuulsi vielä hetkeksi tuo sama viesti: tämä kaikki on sekä kaunista että kohtuutonta. Syksyn pimeys on kuin Veikkausliigan kalenteri – armoton, raaka, mutta täynnä elämää.

On jotain melkein mytologista siinä, miten ihmiset yrittävät hallita aikaa, vaikka tietävät sen olevan vihollinen, jota ei voi voittaa. Ilves ja Rantanen jäivät tuon pelin jälkeen keskelle sitä todellisuutta – väsyneinä, mutta rehellisinä.

“Se on väärin,” hän sanoi, ja äänessä ei ollut vihaa, vaan toivoa. Toivoa siitä, että jonain päivänä pelaajille annetaan hengähdystauko ennen kuin heidät taas kutsutaan taistelemaan syksyn sateessa.

Jalkapallo on enemmän kuin aikataulu

Tämä ei ollut vain yksi ottelu sarjataulukossa. Tämä oli peili suomalaiselle jalkapallolle – kuva lajista, joka on täynnä tahtoa mutta usein sidottu liian tiukkoihin raameihin.

Kun kenttä hiljeni ja valmentajan sanat jäivät kaikumaan yön pimeyteen, jossain joku kalenterin laatija ehkä huokaisi helpotuksesta: kaikki meni kuten piti. Mutta se on juuri ongelman ydin.

Jalkapallossa mikään ei koskaan mene “kuten piti”. Se on tunnetta, sattumaa, ihmisen kestokykyä. Ja niin kauan kuin kentällä on joku, joka uskaltaa sanoa “se on väärin”, peli on elossa.

Siinä hetkessä sykki suomalaisen jalkapallon sydän – väsynyt, mutta elossa ja vieläkin toivoa täynnä. Torstai-illan tasapeli ei ollut vain tulos rivillä. Se oli moraalinen taistelu ihmisyydestä, ajasta ja siitä syystä, miksi me lopulta rakastamme tätä lajia.

Kun valot sammuivat ja pelaajat poistuivat märältä kentältä, jäi ilmaan hetki hiljaista ymmärrystä: jalkapallon todellinen draama ei asu tilastoissa, vaan ihmisissä, jotka uskaltavat vaatia, että jopa voitonhalun keskellä – jonkin on silti oltava oikein.