Nottingham Forestin synkkä ilta ja Ange Postecogloun viimeinen toivo – tarina uskosta joka hiipui City Groundin sateessa
Kirjoittanut: Aino Kallio (uudelleen kirjoitettu ja elävöitetty versio)
City Groundin raskas ilta
City Groundissa oli jotain painavaa jo ennen ensimmäistäkään pelinsirpaletta. Lokakuun kostea ilma roikkui kentän yllä kuin varoitus, ja höyryävä nurmi huokui kylmää jännitystä. Siinä ei ollut enää toivoa ilmassa – vain väistämättömyyttä. Nottingham Forest, seura, jonka historia on tatuoitu monien sydämiin, oli jälleen sellaisen hetken kynnyksellä, jota klubi itse haluaisi unohtaa mutta jonka jalkapallomaailma ei tule tekemään.
Ennen alkupilliä joku vielä yritti uskoa ihmeeseen. “Ehkä tänään kääntyy,” kuului huulia pitkin kuiskattu lause, kun väki vetäytyi takkinsa sisään kaakaohöyryn ja tupakan savun sekaan. Mutta kenttä ei jättänyt sijaa haaveille. Se otti ne ja poltti loppuun, yksi syöttö, yksi epäonninen purku kerrallaan.
Sivurajalla Ange Postecoglou seisoi takki visusti napitettuna, katse välissä kentällä ja jossain kaukana. Se oli sellainen katse, jonka tunnistaa vain valmentaja: hetki, kun ymmärtää, ettei ohjaus ole enää omissa käsissä. Kun taktiikat, puheet ja kannustus eivät enää kanna – kun joukkueen sielu on kadonnut, eikä sitä saa takaisin millään kaavalla.
Chelsea näyttää armonsa
Chelsea tuli kentälle kuin kokeneen gladiaattorin elkein – kylmän tyylikkäänä ja varmasti. Katsojat eivät toivoneet voittoa, vaan verta, ja sitä siniset myös tarjosivat.
49. minuutilla Josh Acheampong puski Pedro Neton keskityksen maaliin, ja stadionin ylle laskeutui raskas hiljaisuus. Kolme minuuttia myöhemmin Neto viimeisteli itse vapaapotkusta toisen, ja se oli kuin kauneuden ja julmuuden täydellinen liitto. Reece James iski vielä kolmannen, ja vaikka maalivahti Matz Sels yritti parhaansa, peli oli jo muuttunut hidastempoiseksi näkyksi, jossa mikään ei enää pysähtynyt oikeaan aikaan.
Forestin fanit alkoivat valua ulos ennen loppuvihellystä – osa vain hiljaa, toiset sarkastisesti laulaen ja taputtaen. Se oli sitä brittifutisyleisöjen katkeraa huumoria, joka osuu joskus syvemmälle kuin suorat haukut.
Jälkipeli ja hiljainen käytävä
Pelin jälkeen tunnelma median käytävällä oli hiljainen, kuin kukaan ei olisi halunnut rikkoa haurasta ilmaa. Postecoglou näytti siltä mieheltä, joka oli juuri nähnyt unelmansa murenevan. Hän ei puhunut paljoa. Kysyttäessä tulevaisuudestaan hänen äänessään ei kuulunut pelkoa – ehkä pikemminkin helpotusta. Sillä joskus tappio ei ole loppu, vaan helpottava päätepiste.
Tilanne oli yksinkertainen mutta armoton:
- Viisi peliä Nottinghamin peräsimessä
- Neljän tappiota ja yksi tasapeli
- Ei ainoatakaan voittoa
Kun siihen lisätään cupien pettymykset – tappiollinen Liigacup Swansealle ja Eurooppa-liigan sysimusta ilta Midtjyllandissa – on vaikea löytää sävyä, jolla tämän tarinan voisi maalata valoisaksi.
Ja taustalla myrskyn silmässä seisoo nimi, jonka kaikki Valioliigaa seuraavat tunnistavat: Evangelos Marinakis. Omistaja, joka ei tunne kärsivällisyyttä. Hän on mies, joka uskoo, että jokainen ottelu on tuomio – ja ellei tuloksiin tule vertaista vastinetta, tuomio langetetaan nopeasti.
Tyhjenevä stadion ja hiljainen myötätunto
Kun pelaajat lopulta poistuivat kentältä, tyhjentyvästä stadionista kuului vain tuulen ääni ja kevyesti naksuvat muovituolit. Pelipaidat olivat märkänä hiestä ja sadepisaroista, mutta todellinen paino oli muualla – siinä tunteessa, että kyse ei ole enää yksittäisistä virheistä. Se on koko joukkueen rytmi, yhteinen sydän, joka on kadottanut tahtinsa.
Nottingham Forest ei ole vain futisjoukkue. Se on osa englantilaisen jalkapallon sielua – seura, joka eli Brian Cloughin päivinä kuin olisi ollut ikuinen. Nyt nuo ajat tuntuvat kaikuina menneisyydestä, ja jokainen uusi valmentaja saapuu paikalle vähän kuin lääkäri potilaan vuoteen ääreen – hieman liian myöhään.
Usko ja tappion kauneus
Silti jalkapallossa tulos ei aina ole koko tarina. Se on usein vain yksi luku isommassa kertomuksessa siitä, miksi ihmiset ylipäänsä välittävät. Miksi me tunnemme joka voiton ja tappion niin kuin ne olisivat omiamme? Ehkä siksi, että Forest symboloi sitkeyttä ja uskoa, joka ei taivu helpolla. Mutta kun pettymykset kasaantuvat liian tiheään, jopa uskollisimmat alkavat kyynistyä.
Kun sade illalla hakkaa City Groundin kattoja, yksi vanha kannattaja ripustaa punavihreän kaulaliinansa portin päälle. Ei vihassa, ei pettymyksessä – vaan hiljaisessa eleessä, jossa on rakkautta, surua ja pieni toivon kipinä siitä, että jonain päivänä joku uusi sukupolvi nostaa sen taas kaulaansa voittopäivänä.
Viimeinen toivo
Postecoglou on sanonut joskus, että jos hänelle annetaan aikaa, hän tuo seuralle pokaalin. Mutta Valioliigassa aika on nykyään ylellisyyttä, jota harva saa. Ja kun seuraavan päivän sanomalehdet ilmestyvät kioskeihin, hänen nimensä saattaa olla otsikoissa – ehkä viimeistä kertaa Nottinghamin valmentajana.
Silti, kaiken surun ja epävarmuuden keskellä, laji itse jatkuu. Kenttä kuivuu, valot sammuvat, mutta jo viikon päästä sama stadion täyttyy jälleen. Joku muu tekee maalin, tarina kääntyy uuteen lukuun. Sillä tämän kaiken keskellä jalkapallo on yhtä loputtomasti elävä kuin ne ihmiset, jotka sitä rakastavat.
Ja ehkä juuri se tekee tappiosta enemmän kuin tappion. Joskus häviämällä voi kirjoittaa nimensä historiaan pysyvämmin kuin yksikään voittaja.