Liverpoolin hämmentävä syksy – kun Anfieldin loisto himmenee ja tähdet vaikenevat

Kirjoittanut: Aino Kallaskivi
Julkaistu: 21.10.2025 klo 19.00

Kun loisto himmenee – Liverpoolin hämmentävä syksy ja hiljaiset supertähdet

Anfieldin ilta oli kuin kohtaus surumielisestä tarinasta, joka on toistettu liian monta kertaa. Yleisön laulusta puuttui kipinä, se kaikui vielä, mutta ilman riemua – kuin lupaus, jota ei enää uskota. Liverpool hävisi jälleen, nyt neljännen kerran peräkkäin kaikissa kilpailuissa ja kolmannen kerran putkeen Valioliigassa. Manchester United nappasi vierasvoiton luvuin 2–1, ja Anfieldin pyhä maa tuntui äkkiä enemmän raunioilta kuin siltä voittamisen näyttämöltä, jona se tunnetaan.

Tämä ei ole vain yksi tulos muiden joukossa. Tämä on kertomus joukkueesta, joka on kuin kadottanut oman rytminsä. Ja keskellä kaikkea tätä ilmestyi tilasto, joka sai aikaan sen kuuluisan ironisen huokauksen jalkapallomaailmassa: Harry Maguire on tehnyt tällä kaudella Anfieldilla yhtä monta maalia kuin Mohamed Salah, Florian Wirtz ja Alexander Isak yhteensä.
Yksi. Vain yksi.

Suurista lupauksista hiljaisuutta

Kesällä Liverpoolin kannattajat unelmoivat. Se oli uuden ajan alku – ainakin siltä se tuntui, kun Alexander Isak ja Florian Wirtz saapuivat seuraan. Kahden superlöydön piti palauttaa punaiset takaisin huipulle. Yli 300 miljoonaa euroa käytettiin suurin toivein, mutta tähän mennessä tulokset ovat olleet kuin katkenneita lauseita: lupaavia alkuja, jotka päättyvät hiljaisuuteen.

Isak näyttää edelleen pelaajalta, jolla pitäisi olla kaikki: liike, karisma, vaisto. Mutta maaliverkot Anfieldilla eivät ole värähtäneet hänen kosketuksestaan. Tilastot kertovat, että paikkaa on ollut, vaan ei onnea. Florian Wirtzin kohdalla tarina on vielä hämärämpi. Hän saa peliaikaa, yrittää, rakentaa peliä – mutta ei maalia, ei syöttöä. Vain eleitä, jotka lupaavat enemmän kuin antavat.

Syylliset, joita ei ehkä olekaan

Kun joukkue sukeltaa, joku joutuu väistämättä etsimään syyllistä. Kloppin nimi nousee keskusteluihin – miehen, joka teki Liverpoolista voittavan koneen, mutta joka nyt näyttää uupuneelta. Toisaalta sormet osoittavat myös uusien hankintojen suuntaan: “Emmekö maksaneet juuri heidän kaltaisistaan sankareista?”

Mutta ehkä ongelma ei ole yhdessäkään heistä. Ehkä ongelma on syvemmällä. Trent Alexander-Arnoldin syötöt eivät enää halko puolustuksia yhtä raa’alla tarkkuudella. Salah ei sytytä kenttää jokaisella kosketuksellaan. Ja vanha kapteeni Virgil van Dijk näyttää välillä mieheltä, joka tietää, että jokainen aikakausi päättyy joskus – myös se, jonka hän johti huipulle.

Harry Maguire – tahaton symboli

Ja sitten on Maguire. Pelaaja, jota on pilkattu, parodioitu, mutta joka Anfieldilla teki sen, mitä Liverpoolin tähdet eivät ole tehneet. Hänen maalinsa ei ollut taideteos, mutta sen merkitys oli lähes runollinen – muistutus siitä, että jalkapallo rakastaa ironiaa. Yhdellä osumalla hänestä tuli eräänlaisen modernin tarinan sivuhenkilö, joka varasti show’n niiltä, joilla sen piti kuulua.

Anfieldin hiljaisuuden äänet

Kun katsomo hiljenee, Anfield on outo paikka. Siellä, missä kerran kaikui “You’ll Never Walk Alone” niin, että talotkin värisivät lähellä, on nyt vain sekoitus uskoa ja pettymystä. Seistessään paikoillaan, silmät kostuneina, fanit muistuttavat, miksi Liverpool on erityinen – ei siksi, että se voittaa, vaan siksi, että se jaksaa rakastaa, vaikka ei olisi mitään syytä.

Toivon sirpaleet

Kaikesta huolimatta jokaisessa romahduksessa on aina jonkinlainen alku. Ehkä tämä on se hetki, jolloin jotain uutta syntyy. Wirtz löytää joskus jälleen rytminsä, Isak saa sen yhden maalin, joka rikkoo hiljaisuuden – ja yhtäkkiä kaikki näyttää taas erilaiselta. Jalkapallo ei tiedä pysyvyyttä; se elää käänteistä, pienistä hetkistä, jotka muuttavat kaiken.

Ehkä jonain iltana Anfield taas syttyy. Ehkä silloin Klopp hymyilee ruudun takana, Wirtz nostaa kätensä kohti kattoa ja Isak tuulettaa vihdoin sitä maalia, jota hän ja koko kaupunki ovat odottaneet.

Loppusanat

Liverpoolin vaikea alku ei ole vain tilasto epäonnistumisista. Se on muistutus siitä, että suuruus ei elä vain voitossa. Se kasvaa myös heikkoudesta, pettymyksestä ja kyvystä nousta uudelleen. Punainen, se väri joka tuntuu enemmän kuin näkyy, ei sammu – se vain odottaa seuraavaa kipinää.

Ja vaikka ironia on joskus armoton – vaikka Harry Maguire on tällä hetkellä tehnyt Anfieldilla enemmän maaleja kuin Liverpoolin tähdet – tämä ei ole loppu. Tämä on ehkä vasta se kohta, jossa tarina muuttuu.

Koska jalkapallo, kuten elämä, on aina enemmän kuin numerot. Se on uskoa siihen, että seuraava ottelu voi muuttaa kaiken.