West Hamin syöksykierre ja toivon kipinä Lontoon rautaisen sielun etsintä sumun keskellä

Kirjoittanut: Aava Kallioniemi (uudelleenkirjoitettu ja muokattu)
Julkaistu: 25. lokakuuta 2025

West Hamin hiljainen syöksy – tarina kivusta, ylpeydestä ja putoamispelon varjosta

Lontoo on tänä syksynä raskas. Aamuisin Thamesin yllä leijaileva kylmä sumu tuntuu nielevän kaupungin ääniä, eikä se kanna mukanaan muuta kuin pettymystä. West Ham Unitedin värit – tuttu viininpunainen ja taivaansininen – ovat pitkään symboloineet työläiskaupunginosan ylpeyttä ja sitkeyttä. Nyt ne näyttävät haalistuneilta, kuin sade olisi pessyt niistä vuosien varrella ilon pois.

Tämä ei ole vain huono kauden alku. Tämä on painajainen, joka jää historiaan. Yhdeksän ottelua, vain yksi voitto ja yksi tasapeli – neljä pistettä. West Ham on valahtanut sarjataulukon pohjalle tavalla, jota ei ole nähty yli puoleen vuosisataan. Viimeksi näin synkkää oli vuonna 1973, aikana jolloin Lontoon taivas oli vielä savupiippujen harmaa.

Uusi alku, joka ei alkanutkaan

Kun Graham Potter pakkasi tavaransa ja jätti virallisen hyvästinsä, moni uskoi, että uudet tuulet puhkuisivat elämää joukkueeseen. Nuno Espírito Santo palkattiin pelastajaksi – portugalilainen valmentaja, joka tunnetaan analyyttisestä otteestaan ja rauhallisesta karismastaan. Hänestä puhuttiin siltana menneen ja tulevan välillä.

Mutta kipinä, jonka piti sytyttää liekin, on palanut väärään suuntaan. Ensimmäisestä tasapelistä tuli hetkellinen helpotus, mutta sitä seurasi kolme tappiota peräkkäin. Jokainen ottelu on tuntunut enemmän toistolta kuin uudelta mahdollisuudelta – kuin joku painaisi “replay”-nappia unessa, joka muuttuu päivä päivältä synkemmäksi.

Leedsissä, 1–3-tappion jälkeen, Nuno seisoi betonikäytävällä ja puhui väsyneellä äänellä. Hän huomautti, että joukkueessa on laatua ja että aikaa on, mutta mikään ei muutu, jos ei muutosta uskalleta tehdä. Lausetta seurasi hiljaisuus, jonka jokainen kuulija ymmärsi: aika ei ehkä ole enää heidän puolellaan.

Kadonneen identiteetin jäljillä

West Ham ei ole vain seura – se on osa Lontoon sielua. Sen tarina kulkee käsikynkkää sukupolvien kanssa, jotka ovat rakentaneet, kärsineet ja unelmoineet itäisen kaupungin laidoilla. Yhteisö, jossa ei koskaan luovutettu, vaikka palkkapussi olisi ollut ohut ja sade ei lakannut koskaan.

Tänä syksynä tuo yhteinen ääni on hiljentynyt. Stadionin, jonka pitäisi kaikua toivosta, täyttää epävarmuus ja turhautuminen. Kun pallo kiertää keskikenttää, katsomossa ei enää kohahdeta. Ihmiset katsovat, miettivät ja huokaavat: minne katosi se joukkue, johon he rakastuivat?

Kentällä kaikki näyttää sirpaleiselta. Kukaan ei tunnu tietävän, pitäisikö hyökätä vai suojautua, uskaltaa vai varmistella. Liike on hidasta, kuin pelaajia painaisi näkymätön viitta, täynnä menneitä odotuksia ja epäonnistumisia.

Historia varoittaa

Vuoden 1973 kausi on seurahistorian varjo, joka hiipii aina hetkessä, kun kaikki alkaa näyttää toivottomalta. Silloinkin uskottiin, että asiat kääntyvät kyllä itsestään parempaan. Ne eivät kääntyneet. West Ham putosi ja oppi kivuliaan läksyn: mikään historia ei pelasta, jos ei uskalla olla nälkäinen tänään.

Sama varoitus kuuluu nytkin. Seuran johto horjuu, pukukopissa on hiljaista, ja kannattajien turhautuminen vuotaa jo vihellyksinä kentän laidalle. Yhteisö, joka on tottunut kärsimään arvokkaasti, on alkanut kysyä – kuinka kauan vielä?

Seura vai symboli?

Tässä tarinassa on enemmän kuin jalkapalloa. Se kertoo siitä, mitä tapahtuu, kun identiteetti katoaa, kun ylpeys muuttuu taakaksi. Monille West Ham ei ole vain joukkue – se on perintö, lapsuuden muisto tai isän käsi, joka ensimmäistä kertaa heilautti huivia Upton Parkin katsomossa.

Siksi tappiot tuntuvat henkilökohtaisilta. Siksi tämän hetken kriisi on muutakin kuin sarjataulukossa oleva rivi. Se on kysymys arvokkuudesta: pystyykö seura, jonka sielu on aina ollut rautaa, pitämään päänsä pystyssä, vaikka maailma ympärillä sortuisi?

Myyttisen nousun mahdollisuus

Englantilaisessa jalkapallossa on jotain romanttista – aina on mahdollista kääntää suunta, vaikka kaikki näyttäisi jo menetetyltä. Jokainen kurimukseen joutunut seura saa hetkensä, jolloin on pakko katsoa peiliin ja päättää, jatkaako taistelua vai antaa periksi.

West Hamin kohdalla tuo hetki on nyt. Jos he onnistuvat kääntämään kurssin, tästä kaudesta tulee tarina sinnikkyydestä ja toivosta. Jos eivät, se jää synkäksi muistoksi, joka toistetaan vuosikymmenienkin päästä – kuten se 1973.

Nuno totesi hiljattain, että heidän on muutettava kaikki. Lausahdus kuulostaa rajulta, mutta ehkä siinä piilee heidän ainoa toivonsa. Todellinen muutos ei tapahdu taktisilla kaavioilla vaan hetkenä, jolloin pelaaja katsoo vierustoveriaan ja tajuaa: meidän on uskottava tähän yhdessä.

Sumun takana

Lontoon sumu ei näytä vielä väistyvän, eikä myöskään West Hamin kriisi. Edessä on otteluita, jotka voivat määrittää koko seuran tulevaisuuden.

Mutta joskus pahin myrsky juuri paljastaa, mistä materiaaleista ollaan tehty. Jos West Ham löytää uudelleen sen rautaisen asenteen, joka on aina pitänyt sen hengissä, tämä tarina voi vielä kääntyä. Jos ei, heidät muistetaan siitä, että he uskalsivat unelmoida – vaikka unelmat välillä puhkeavat kupliksi ja katoavat ilmaan.

Aava Kallioniemi
Urheilutoimittaja, joka uskoo, että jokainen kausi on enemmän kuin vain taulukko — se on ihmisyyden tarina kentän muodossa.