Jamie Vardyn uusi alku Italiassa tarina sitkeydestä ja intohimosta joka ei sammu koskaan

On pelaajia, joiden tarina vain hiipuu pois. He katoavat valokeilasta yhtä hiljaa kuin auringon viimeinen säde katoaa syksyiseen mereen. Ja sitten on Jamie Vardy – mies, joka näyttää elävän vastavirtaan. Hän ei tunne ikää, ei aikaa, eikä hyväksy ajatusta siitä, että aika voisi hävittää hänen nälkänsä.

Nyt, 38-vuotiaana, Vardy on kirjoittamassa yllättävää uutta lukua. Ei enää Leicesterin sinisessä ketunhahmossa, vaan harmaasävyisessä Cremonese-paidassa, Italiassa. Brittien teräs ja italialainen sumu – outo yhdistelmä, mutta jollain tavalla juuri siksi se tuntuu täydelliseltä.

Ensimmäinen ilta uudessa maailmassa

Cremonan ilta oli tyypillinen pohjoisitalialainen: kostea ilma, vahva kahvin tuoksu ja se hiljainen sähkö ennen ensimmäistä vihellystä. Stadionin hämärässä seisoi Vardy – tuttu siluetti, mutta toisessa maailmassa. Katseessa paloi se sama tuli kuin Leicesterin unelmakaudella kahdeksan vuotta aiemmin, kun pieni seura nousi uskomattomasti Valioliigan mestariksi.

Mutta aika tekee tehtävänsä, ja Italia ei ole Englanti. Ensimmäiset ottelut olivat kivuliaita. Neljä peliä, kaksi varoitusta – muistutus siitä, että Serie A ei kumarra edes legendoille. Ja silti jokaisessa Vardyn spurtissa näkyi tuttu uhma. Hän juoksi, taklasi, riiteli tuomareille, kuin olisi huutanut koko maalle: “Tiedättekö te, kuinka nälkäinen minä yhä olen?”

Hetki, jota varten hän on rakennettu

Sitten tuli ilta, jolloin kaikki kääntyi. Cremonese kohtasi Atalantan, ja ottelu näytti jo kuivuvan kasaan, kun 78. minuutilla sattuma – tai kohtalo – astui kuvaan. Pallo kimposi ilmaan, korkealle ja sattumanvaraisesti, mutta sinne juoksi Vardy. Yksi katse, yksi liike, ja kaikki vuosien kokemus tiivistyi sekuntiin.

Yksi kosketus, toinen – ja sitten laukaus. Ei uran näyttävin maali, ei nopein eikä kaunein. Mutta tunnelma, joka seurasi, oli lähes pyhä. Cremonan pieni stadion repesi riemuun. Vardy juoksi kulmalipulle kädet levällään – ei niinkään juhlistaakseen itseään, vaan huutaakseen maailmalle: “Minä olen edelleen täällä.”

Atalanta tasoitti loppuhetkillä, ja peli päättyi tasuriin. Mutta se ei merkinnyt mitään. Cremonassa se maali oli lupaus. Vanhasta englantilaisesta “ketusta” oli tullut heidän sankarinsa – mies, jonka sydän sykkii yhä täysillä, vaikka ympärillä maailma on muuttunut.

Legenda, joka ymmärtää ajan painon

Kun ottelu päättyi ja kamera seurasi Vardya, hänen kasvoillaan vilahti jotakin. Ehkä se oli muisto, ehkä kipu, ehkä tietoisuus siitä, että jokainen maali voi olla viimeinen. Joku toinen olisi saattanut pelätä sitä ajatusta. Mutta ei Vardy. Hän juoksee edelleen – ei enää pelkästään voittaakseen, vaan koska juokseminen itsessään merkitsee jotakin. Hänestä on tullut kuin jalkapallon Odysseus: mies, jolle matka on tärkeämpi kuin määränpää.

Cremonese ja tarinan voima

Cremonese ei hankkinut vain hyökkääjää. Se hankki symbolin. Vardyn saapuminen oli ensin kuin romanttinen kuriositeetti – “Englannin mestari italialaisessa keskikastin seurassa” kuulosti enemmän elokuvan juonelta kuin todelta. Mutta ensimmäisen maalinsa jälkeen italialainen media muuttui skeptikosta ihailijaksi.

Kirjoitettiin hänen sitkeydestään, siitä, että hän välittää – enemmän kuin monet kaksikymppiset. Hän ei pelaa sopimuksen vuoksi. Hän pelaa, koska jokainen ottelu on jatkoa tarinalle, joka alkoi vuosikymmen sitten non-liigakentillä.

Vardyn uran alku muistetaan urheilun moderneihin myytteihin kuuluvana nousuna: tehtaan työntekijästä Valioliigan mestariksi ja maajoukkuehyökkääjäksi. Nyt hän on palaamassa juurilleen, todistamaan, että palo voi palaa vanhasta hiilloksestakin.

Viimeinen näytös – tai ehkä uusi alku

Kun valot sammuivat ja pelaajat poistuivat kentältä, Vardy ei poseerannut tai nostanut käsiään. Hän nyökkäsi hiljaa – ele, joka kertoi kaiken. Italialainen toimittaja lausui sen täydellisesti: “Hän ei ole vain pelaaja. Hän on legenda, joka vielä hengittää.”

Cremonassa odotus kasvaa. Seuraava peli tuntuu lähes elokuvan jatko-osalta, jota kukaan ei halua jättää väliin. Vardyn sopimus kattaa vain tämän kauden, mutta ajalla ei tunnu olevan häneen enää otetta. Jokainen minuutti on kuin muistutus: tämä voi olla viimeinen, mutta se voi myös olla alku jollekin uudelle.

Lopussa, kaiken ytimessä

Ehkä jonain päivänä Vardy palaa Leicesteriin – sinne, missä hänen tarinansa alkoi. Ehkä hän vielä kerran astuu King Power -stadionin nurmelle ja kuulee sen saman laulun, joka kerran kajahti mestaruuskeväänä. Mutta tänään, Cremonan hämärässä, hän elää hetkessä. Hän ei enää jahtaa pokaaleja, vaan hetkiä, joissa jalkapallo tuntuu taas elävältä.

Jos joskus urheilua pelataan sielulla, se tapahtuu tällaisina iltoina – kun mies, jonka luultiin jääneen historiaan, näyttääkin olevan sen elävä sydän.

Jamie Vardy. Ikuinen kettu. Hän on palannut, ja hänen tarinansa palaa kirkkaammin kuin koskaan.