Pep Guardiolan imperiumi murenee – Onko jalkapallojeneristä tullut varjo entisestään?
Jossain vaiheessa kruunu alkaa painaa.
Ja torstai-iltana, tuijottaessaan pöytään lehdistötilaisuudessa, Pep Guardiola näytti mieheltä, jonka kruunu ei enää tuonut ylpeyttä, vaan särkyä. Hän ei puhunut sankarina eikä voittajana – ei edes väsähtäneenä kenttämestarina. Hän oli mies, joka selvästi mietti, menikö kaikki ylityöt, paineet ja menestys sittenkin hukkaan.
”Me emme ansaitse bonusta tällä kaudella. Emme edes kelloa,” Guardiola sanoi matalalla äänellä.
Se ei ollut analyysi, ei piikki omilleen, ei edes sarkasmia. Se kuulosti surumieliseltä loppusävelmältä – siltä, kun sinfonia sortuu ennen huipennustaan.
Sininen valtakunta sortuu
Manchester Cityn kausi 2024–2025 ei ole sattunut nappiin. Vielä vuosi sitten tämä joukkue oli Euroopan pelikenttien pelätyin koneisto – nelinkertainen Valioliigan mestari, joka liikkui kuin pohjoisen jumala, hallitsi palloa kuin aikakone ja tylsytti vastustajien terät ennen kuin ne ehtivät edes välähtää.
Nyt? Nyt he ovat viidensiä sarjataulukossa. Viidensiä. Man City.
Se on muutakin kuin pettymys. Se on kuin keskiaikaisen ritarin miekka katkeaisi taistelussa – muistutus menneestä loistosta, mutta pelkkä varjo siitä.
Ja Mestarien liiga? Tuttu kohtalo – mutta karmeammalla kaavalla. Taas kerran tuli vastaan Real Madrid. Se sama Madrid, joka tuntuu seuraavan Guardiolaa kuin varjo kallion takana. Tällä kertaa espanjalaiset eivät odottaneet puolivälierää. He raapivat Cityn haavoille jo aikaisessa vaiheessa.
Ja taas Guardiola sai maistaa sitä katkeraa kalkkia – tietäen, kuinka läheltä mutta kuinka kauaksi kaikki jäikin.
Mitä voitto enää merkitsee?
Kun Guardiola puhui tulevasta seurajoukkueiden MM-turnauksesta – ensimmäisestä laatuaan – hänen sanavalintansa pysäyttivät. FIFA:n järjestämä turnaus on rahakkaampi kuin mikään aiempi: voittajalle lätkäistään 116 miljoonaa euroa. Mutta Pep… ei hymyillyt. Ei edes kiinnostunut.
”Jos me voitamme, se bonus kuuluu seuralle,” hän tokaisi.
Kyyneltäkään ei näkynyt, mutta sanat osuivat kuin salama kirkkaalta taivaalta. Ei pelaajille kiitosta. Ei valmennukselle. Ei itselleen. Ikään kuin hän olisi rakentanut koneiston, johon ei enää itsekään usko.
Tämä ei ollut enää kyse rahasta. Tämä oli painajainen kunnialle. Guardiola ei enää puhunut saavutuksista – hän puhui niiden merkityksen katoamisesta.
Voittiko hän jo liikaa?
Yhdysvalloissa vapauden näyttämö – vai keisarin viimeinen matka?
Kesällä City pakkaa laukut ja lähtee USA:han pelaamaan seurajoukkueiden MM-turnausta. FIFA on puhaltanut eloa uuteen mammuttiturnaukseen, jossa maailman huiput ottavat yhteen – ei vain urheilun, vaan myös politiikan, rahan ja kulttuurien moniselitteisessä kentässä.
Ensimmäinen peli pelataan Philadelphiassa – kaupungissa, jossa kirjoitettiin aikoinaan vapauden julistus. Vastassa Wydad Casablanca – nimi, joka ei säväytä eurooppalaista katsojaa, mutta jonka takana soi Afrikan jalkapalloperinne.
Samassa lohkossa:
- Juventus – 2000-luvun classico-jätti, edelleen ylväänä
- Al Ain – Arabiemiraattien seura, joka tavoittelee eurooppalaisen hegemonian murtamista
Näyttämö ei voisi olla symbolisempi. Viikon mittainen turnaus, joka maistuu vallalta, mutta ehkä Pepille – ja Manchester Citylle – myös kiduttavalta näytökseltä. Sankareiden seppeleen sijasta tarjolla voi olla tyhjä aplodi.
Kellot, himot ja varjot
”Emme ansaitse edes kelloa.”
Se lause jäi kaikumaan hiljaa kuin Manchesterin kevätsade.
Se ei ollut vain piikki suuntaan tai toiseen. Se oli pienen hetken runollinen, riipivä paljastus siitä, ettei kaikkein kirkkaimpienkaan valmentajien sydän kestä loputtomasti. Guardiola ei juuri nyt osaa juhlia mitään.
Hänen pelaajansa – Foden, De Bruyne, Haaland – heidän nahkakengissään kipinöi yhä. He eivät ole kyllästyneet voittamaan. Mutta valmentajan epätoivo tarttuu. Se varjo, josta ei puhuta ääneen, alkaa hiipiä pukukoppeihin. Se varjo, jonka nimi voisi yhtä hyvin olla ”menestys ilman merkitystä”.
Vielä yksi mahdollisuus?
Jos jalkapallo on narratiivien peli, Manchester Citylle tarjotaan vielä viimeistä juonenkäännettä: FA Cup. Sunnuntaina Bournemouth. Ottelu, joka keväällä olisi ollut ehkä rutiinivoitto, mutta nyt se on kaikkea muuta.
Ei pelkästään mahdollisuus edetä, vaan tilaisuus saada jokin palanen kunnian palapelistä takaisin. Ei rahapalkintoa, vaan vastaus ikiaikaiseen kysymykseen: onko kaikki vielä kuitenkin sen arvoista?
Ja Pep – mies, myytti, ihminen
Pep Guardiola ei koskaan ollut vain valmentaja. Hän oli rakentaja, unelmien arkkitehti. Ehkä jalkapallon Orfeus – matkalla kohti jotakin, jonka menetti jo aikaa sitten, mutta jonka kaiun hän yhä kuulee.
Ehkä hänen esteettinen tuskansa, kyseenalaistaminen ja jopa halveksuntaa lähentelevä suhtautuminen voittoon eivät ole heikkoutta, vaan hänen suurin vahvuutensa. Ehkä juuri siksi Guardiola on edelleen paras. Ei siksi, että hän voittaa – vaan koska hän ymmärtää, mitä se todellisuudessa maksaa.
116 miljoonaa? Ehkä niin. Mutta joku sanoi joskus: tärkeintä ei ole, mitä saa – vaan mitä on valmis jättämään taakseen.
Ja jos Manchester City – kipuineen, menestyksineen, epäilyksineen – kuuntelee valmentajaansa vielä yhden kerran… ehkä he voivat vielä löytää tiensä takaisin. Ei menneen loiston vuoksi, vaan sen, mitä se loisto aina yritti tavoittaa: kunnian, rehellisyyden – jalkapallon sielun.
