Wayne Rooneyn Lontoon yö paljastaa legendan haavoittuvuuden
Lontoon yöt osaavat olla armottomia.
Se oli yksi niistä öistä – tammikuu kurotteli sumuisin sormin kaupungin kivikatuja pitkin, ja vanhat viktoriaaniset julkisivut seisoivat hiljaa, kuin ne olisivat nähneet kaiken tämän ennenkin. Jossain kristallikruunujen alla, ylellisessä hotellissa Marylebonessa, kaupungin sykkeessä, hohti vielä loisto. Nyrkkeilyilta. Voimaa, hikeä ja glamouria. Ja paikalla oli myös Wayne Rooney.
Muistatko hänet? Sen pojan, josta tuli brittifutiksen ilmiliekehtivä jumala. Tulevaisuuden lupaus, Manchester Unitedin kaikkien aikojen maalitykki. Leijonien paidassa hän nousi kansan sydämiin kuin myyttinen sankari.
Mutta tämä tarina ei ole kentän kirkkaista valoista. Tämä tarina alkaa sillä, kun joku ohikulkija huomaa tutun hahmon seisovan hämärässä kadunkulmassa. Hän ei juokse, ei juhli – hän virtsaa rakennuksen seinään.
Wayne Rooney. 39 vuotta. Yksin Lontoon kylmässä yössä, housut hieman vinksallaan, tähdet kadonneina taivaalta.
Michelle Obamalla on sanonta: ”Kun he menevät matalalle, me menemme korkealle.” Tällä kertaa brittiläinen sensaatiomedia meni juuri sinne matalalle. The Sun ja Daily Mail ottivat hetkestä kaiken irti. ”Rooney pissaa seinään” -tyyppiset otsikot huusivat läpi internetin, aivan kuin siinä olisi ollut kysymys kansallisesta kriisistä.
Voisi ajatella, että kyse oli vain pikku lipsahduksesta. Pissatauko, siinäpä se. Mutta kun kyseessä on mies, jonka elämä on ollut vuosikaudet altavastaajan taistelua sankarin kaapuun puettuna – se muuttuu suuremmaksi. Symboliseksi. Surulliseksi. Väistämättömäksi muistutukseksi siitä, että legendatkin voivat kadota usvan sekaan.
Rooney oli Marylebonessa juhlimassa nyrkkeilyiltaa. Illan kuva: kirkkaat valot, kalliit puvut, vaimeaa yläluokan sorinaa. Mutta ennen kuin yö oli ohi, hän oli jo muuttunut tarinaksi, jonka ihmiset lukevat aamukahvilla ja pudistelevat päätään. Ei enää kentän kuningas vaan mies, joka unohti missä julkinen vessa oli – kenties unohti hetkeksi itse itsensäkin.
Ja tämä ei ollut ensimmäinen särö. Rooneyn edellinen työ valmentajana, Championship-joukkue Plymouth Argylle, päättyi juuri vuodenvaihteessa – eikä kovin kauniisti. Joukkue oli sarjan viimeisiä, ja Rooney sai lähteä. Pesti päättyi nopeasti. Ja mitä enemmän vastuuta hän on kantanut pukukopin puolella, sitä vähemmän hänen uransa on tuntunut muistuttavan sankaritarinaa. Vähän niin kuin näyttelijä, joka joutuu sivurooleihin eikä saa enää repliikkejä.
Silti, mitä me oikeastaan näemme, kun katsomme häntä nyt? Entisen tähtihyökkääjän, TV-kommentaattorin, joka joskus vitsailee kammostaan kaloihin (suuriin kaloihin, hän tarkentaa). Kaihertavan katseen, josta pilkistää jotain aivan muuta kuin vitsikäs heitto. Ehkä pienen pojan pettymys siitä, että maailma ei enää tarvitse häntä samalla tavalla.
Ehkä siinä piilee koko tarinan kipupiste. Wayne Rooney rakastettiin, koska hän antoi meille voittoja. Hän oli liigan raivokas sielu, pureva, pelaava ja uhrattavissa. Mutta mitä tapahtuu, kun sielu ei enää palvele saavutuksillaan? Kun juokseminen loppuu, ja yleisö ei enää laula nimeäsi stadionilla?
Useimmat muistavat hänen urotekonsa Manchester Unitedissa:
- 253 maalia
- Enemmän kuin kukaan muu seuran historiassa
- Lauluja, joita kannattajat lauloivat selkä suorana, sydän auki
Mutta tähdet, jotka roihuavat kirkkaimmin, eivät jää taivaalle pitkäksi aikaa. Ne putoavat. Joskus äänekkäästi, joskus hiljaa, likaiselle kadulle Lontoossa.
Oliko tuo hetkellinen pissatauko uusi pohjakosketus vai hiljainen hätähuuto? Kukaan meistä ei tiedä. Mutta ehkä olisi hyvä pysähtyä ennen kuin nauramme. Ennen kuin julkaisemme uuden meemikuvan Twitterissä. Ehkä pitäisi edes yrittää ymmärtää, miltä tuntuu olla enemmän legenda kuin ihminen – ja sitten menettää se kaikki.
Legendat, kuten ihmisetkin, horjuvat. Rooney ei ole poikkeus.
Ja kun seuraavan kerran joku iso nimi löytää itsensä otsikoista väärästä syystä, muista tämä:
- Jokaisen sankarin tarinassa on kohtia, joita hän toivoo, ettet näe.
- Mutta ehkä juuri niissä hetkissä piilee todellinen ihmisyys.
- Raadollinen, rehellinen ja haavoittuva.
Ehkä siinä, märkänä Lontoon seinää vasten, ei seissyt entinen jalkapallosankari, vaan ihminen, joka kaipasi hetken rauhaa. Ja se on tunne, jonka me kaikki olemme joskus jakaneet, tavalla tai toisella.
