Newcastle Unitedin sankarit palaavat kentille – Gordon ja Botman tuovat toivon kevääseen

Kuvittele tämä: huhtikuun viileä aamu St. James’ Parkilla. Ilmassa on kevään loputonta lupausta, joka piinaa enemmän kuin lupaa ja lämmittää vain sen verran, että muistaa, mitä on odottanut. Tämän hauraan toivon keskellä taistelee Newcastle United – joukko, joka on kokenut kipua, kasvanut sen kautta, ja nyt hamuaa takaisin valoon.

Tarinan keskiössä ovat kaksi miestä, joiden nimet ovat alkaneet hiljalleen kaivautua takaisin fanien huulille. Anthony Gordon ja Sven Botman – pelaajat, jotka katosivat hetkeksi valokeilasta, mutta jotka ovat matkalla kohti paluuta. Ja mikä paluu siitä voisikaan tulla.

Anthony Gordon: liekki laidalla

Gordon ei ole pelkkä pelaaja, hän on kokemus – sähäkkä, arvaamaton ja kiihkeä. Hän oli yksi Newcastlen loistavia hetkiä kauden kääntyessä talveen. Nopeilla jaloillaan ja rohkeudellaan hän muistutti enemmän myrskytuulta kuin miestä. Mutta sitten, eräänä iltana Englannin MM-karsintaottelussa Albaniaa vastaan, Gordonin matka katkesi. Ei massiivisessa kontaktitilanteessa tai dramaattisessa loukkaantumisessa – vaan reisilihas petti hiljaa, ikään kuin varjosta.

Siitä asti on ollut hiljaisuutta. Mutta nyt, jos valmentaja Eddie Howea on uskominen, Gordon on taas liikkeessä.

“Pieniä ruhjeita reisissä,” Howe kommentoi vaatimattomasti lehdistölle. “Mutta hän juoksee taas.”

Juoksee. Se pieni, mutta painava sana kantaa mukanaan tunteita ja toivoa — Gordon ei ole vielä joukkueharjoituksissa, mutta hän harjoittelee. Hän odottaa kulman takana, yksin, kuin runoilija ennen julkaisua. Ei vielä näkyvissä, mutta aivan siellä jossain.

Ja kysymys kuuluu: milloin? “Muissa päivissä,” Howe virnistää. Englanniksi se voi tarkoittaa mitä vain kolmesta päivästä kolmeen viikkoon. Mutta fanit kuuntelevat. Ja odottavat.

Sven Botman: puolustuksen hiljainen kallio

Jos Gordon on sähäkkä salamointi laidalla, Sven Botman on sen vastakohta – vakaus, muuri, jonka yli on vaikea päästä. Kivikasvoinen hollantilaispuolustaja aloitti kauden pelaten vain kolme liigaottelua ennen kuin hänen oikea polvensa otti komennon.

Kivulias vaiva otti hallinnan, ja Botman katosi kentältä – ei etusivujen draamassa, vaan hiljaisesti, leikkauspöydän kautta. Nyt leikkaushaava on parantunut. Puhdistus tehtiin. Ja kuten Howe sanoi, “se ei ollut pahin mahdollinen loukkaantuminen.” Eikä paraskaan. Se oli jotain siltä väliltä — toivoa antava, mutta samalla varovaisesti toteutettu lupaus.

“Toivottavasti näemme hänet kentällä toukokuussa,” Howe sanoi.

Pieni vilkaisu kalenteriin ja fanien sydän hakkaa nopeammin. Toukokuu. Vain muutaman ottelun päässä pudotuspelihaaveiden viimeisestä leimahduksesta. Ja Botman voisi olla siinä kaikki – joko pelissä tai sen puutteessa.

Ilman siipiään harakat lentelevät matalalla

Newcastle on tällä hetkellä Valioliigassa sijalla kuusi. Kova sija, mutta hauras etu. Kaksi pistettä takana vaanii Chelsea, ja Newcastlella on yksi peli vähemmän pelattuna.

Koko loppukausi roikkuu pienistä hetkistä:

• Yhdestä kaukolaukauksesta
• Yhdestä torjunnasta
• Yhdestä harhautuksesta

Brentford tulee seuraavaksi vastaan, ja jokainen menetetty piste voi maksaa kalliin hinnan eurocup-unelman toteutumisesta. Siksi Gordonin paluuta odotetaan kuin pelastavaa sadetta, ja Botmanin tervehtymistä seurataan kuin kevään ensimmäistä orasta – niissä piilee kaikki mahdollinen.

Ulospuhallettu toivo, mutta sydän yhä lyö

Eddie Howen päivitykset eivät ole lääketieteellisiä lausuntoja. Ne ovat enemmän kuin raportteja – ne ovat tarinoita toipumisesta ja odotuksesta. Ne ovat pieniä ikkunoita siihen uskoon, jonka varassa faneja ja pelaajia pidetään pystyssä.

Newcastle on joukkue, joka ei aio luopua unelmastaan. Vaikka siivet olisivat hetkeksi murtuneet, sydän lyö edelleen. Eikä mistään sydämestä kuulu yhtä voimakas rummutus kuin sen joukkueen, joka on kokenut kipua – ja päättänyt kivusta huolimatta nousta.

Kun Gordon juoksee taas laidalla, ja Botman seisoo tukevasti puolustuslinjan sydämessä, Newcastle ei ole enää vain kilpailija. Se on kertomus – toipumisesta, tahdonvoimasta ja siitä, että rakkaus peliin voi voittaa paljon.

Ehkä se hetki ei vielä ole tullut. Mutta kun tulee – pysähdy, kuuntele. Ehkä kuu todella loistaa kirkkaammin silloin kentän yllä, kun vanhat sankarit palaavat, ja St. James’ Park jälleen hengittää tarinaa, joka ei koskaan ollut valmis.