Kevin De Bruyne jättää jäähyväiset Manchester Citylle – paluu Wolfsburgiin vai uusi tarina alkamassa

Kevät on vaihtumassa todeksi Manchesterissa. Aurinko pilkistää varovasti esiin harmaiden pilvien lomasta – juuri sen verran, että sen valo osuu Etihad Stadiumin kivipinnoille. Mutta ei se ole sää, joka kaupungin puistokaduilla tänään puhuttaa. Se on nimi. Kevin De Bruyne.

Yhdeksän vuoden ajan hän ei ollut vain pelaaja. Hän oli sydän, sielu, kompassi. Yleensä tällaiset sanat tuntuvat liioitelluilta – nyt ne eivät tunnu edes riittäviltä.

Ja nyt, kaikessa hiljaisuudessaan, De Bruyne on ilmoittanut: tämä kausi on hänen viimeisensä City-paidassa. Ei suuria lehdistötiedotteita, ei itkuisia haastatteluja keskellä kenttää. Vain hiljainen tuulahdus ja muutama niukka lause. Mutta niissä on kaiku. Kaiku vuosikymmenen iltapäivistä, mestaruuksista, pettymyksistä ja ennen kaikkea, uskollisuudesta – sellaista mitä nykypäivän jalkapallossa näkee yhä harvemmin.

Kun De Bruyne saapui Cityyn 2015, monen kulmakarva kohosi:

• “Liigapettymys Chelseassa”, osa sanoi.
• “Hyvä Bundesliigassa, mutta riittääkö Valioliigaan?”

De Bruyne ei reagoinut sanoilla. Hän vastasi syötöillä, joita fysiikan laitkin joutuivat hetken miettimään. Hän teki Citystä enemmän kuin joukkueen – hän teki siitä runon.

Pep Guardiola, tuo jalkapallon ikuinen ajattelija, sanoi julkisesti sen, mitä fanit olivat kuiskineet jo vuosia:

“Hän saa patsaan.”

Ja kaikki tiesivät, että Pep ei puhunut vain kivestä. Hän tarkoitti paikkaa historiassa.

Jack Grealish puolestaan ei yrittänyt vakavoitua kommentissaan:

“Olet paras, jonka kanssa olen saanut pelata.”

Niin yksinkertaista, niin todellista. Ei mainintaa syöttömääristä tai pelatut minuutitaskuista – vain puhdasta ihailua.

Ja sitten tapahtui jotain yllättävää. Saksan suunnalta nousi lempeän nostalginen ääni, joka kilpistyi jalkapallomaailman tietoisuuteen kuin vanhan rakastetun laulu.

“Dear Kevin, do you remember? You and I ten years ago? How about the two of us again?”

Tuo viesti – lämmin, haikea ja hieman romanttinen – ei ollut tarjous. Se oli muisto.

Kymmenen vuotta sitten Kevin De Bruyne pelasi Saksassa. Ja Wolfsburg, tuo hieman unohdettu, hieman vaatimaton bundesliigaseura, sai kokea tähdenlennon:

• Hän ei vielä ollut supertähti.
• Hän loisti – toi iloa ja valoa.
• Tekipä maalitkin näyttämään helpoilta, syötöt taiteelta.

Se oli kuin kaupungin hiljaiset kadut olisivat soineet hänen askelillaan. Ja nyt, vuosikymmentä myöhemmin, Wolfsburg haluaa hänet takaisin. Ei loistonsa takia – vaan sen ihmisen, sen energian, minkä hän sinne jätti. Se on kuin exä, joka ei koskaan ihan lakannut rakastamasta.

Entä mitä Kevin vastasi? Hän ei maininnut Wolfsburgia, ei edes vihjannut suuntaan tai toiseen. Hän kirjoitti vain:

“Dear Manchester.”

Kolme sanaa. Hellä, mutta arvoituksellinen – kuin postikortti, joka jää vailla loppulauseita. Oliko se jäähyväinen kiitoskirje? Vai pieni viive ennen päätöstä, jonka hän jo sisällään tietää?

Totuus on, että vain Kevin tietää.

Hän voisi nyt valita lähes minkä seuran tahansa:

1. Saudi-Arabia houkuttelee rahalla ja mystiikalla
2. Yhdysvallat tarjoaa show’n ja miljoonat
3. Belgia kutsuu kotiin muistojen ja merkitysten äärelle

Mutta entä jos… entä jos kysymys ei ole rahasta eikä uusista titteleistä? Entä jos paluu Saksaan olisi paluu juurille – siihen pelaajaan, joka vielä uskoi mahdollisuuksiin?

Jalkapallo ei ole koskaan ollut vain peli. Se on kertomusten maailma, täynnä myyttisiä hahmoja ja sankareiden kaaria. Ja Kevin De Bruynen tarina muistuttaa Homeroksen eepoksia:

• Nuorena hän lähti etsimään itseään
• Kohtasi koettelemuksia
• Nousi kunnian kukkuloille

Nyt, kenties, mies on valmis palaamaan – ei rikkinäisenä, vaan kokonaisena.

Wolfsburg voisi olla hänelle Ithaka. Paikka, joka ei ole loistelias mutta on merkityksellinen.

Manchesterissa kyynel ei ole heikkouteen viittaava asia. Täällä ne kertovat siitä, että jollekin antoi sydämensä. Ja nyt, kun Etihadin valot osuvat De Bruynen siluettiin vielä viimeisiä kertoja, koko kaupunki jatkaa laulua, jonka ensimmäiset säkeet alkoivat jo vuosia sitten.

Niitä tullaan laulamaan vielä pitkään –

• Pubien jukebokseissa
• Kertomuksissa isiltä pojille
• Juniorijoukkueiden pukuhuoneissa

Yksi kausi on jäljellä. Yksi hetki, jossa tämä mestarillinen visioija saa vielä vetää langoistaan. Yksi mahdollisuus finaaliin, juhlaan, symfoniaan.

Ja sen jälkeen – ehkä Wolfsburg. Tai ehkä jotain aivan muuta.

Mutta minne tahansa Kevin De Bruyne menee, häntä eivät vie vain jalat.

Häntä vie tarina.

Ja minä, minä kirjoitan sen sinulle.