Aston Villan taianomainen voittoilta sytytti unelman Mestarien liigasta
On hetkiä, jolloin jalkapallo lakkaa olemasta vain peliä. Birminghamissa koettiin juuri sellainen ilta.
Villa Parkin ylle laskeutui keväinen usva, stadion kylpi valojen loisteessa, ja paksu jännitys tuntui jokaisen paikallaolijan iholla. Täpötäysi kotiyleisö odotti – osa toiveikkaana, osa pelonsekaisin tuntein. Ja sitten, kentälle lehahti jotain suurta: Aston Villa syttyi.
2–1-voitto Nottingham Forestista ei ollut pelkkä rutiinipiste tai satunnainen lauantai-illan onnistuminen. Se oli viesti – sekä itselle että muulle maailmalle. Villa haluaa isojen pöytään. Ja tämä ilta saattoi olla se hetki, jolloin tuo toive muuttui todelliseksi mahdollisuudeksi.
Ensimmäinen paukku – kuin salama kirkkaalta taivaalta
13 minuuttia oli pelattu, kun Morgan Rogers, vasta 21-vuotias, mutta jo nyt täynnä pelottomuutta ja taiteellista näkemystä, leikkasi sisään ja pamautti pallon vastustamattomalla vedolla maaliin. Se oli enemmän kuin hyvä laukaus – se oli julistus: ”Olemme täällä.”
Eikä Forest ehtinyt edes koota ajatuksiaan, kun seuraava aalto jo pyyhkäisi yli. Ian Maatsen keskitys löysi Donyell Malenin, ja hänen ohjauksensa maaliin oli kuin viimeinen palikka täydellisessä palapelissä. 2–0. Koko Villa Park nousi seisomaan – ei protestoiden, vaan juhlistaen. Tuolla hetkellä stadion ei ollut pelkkä areena. Se oli juhlasali. Yksi äänekäs, yhteinen sydämenlyönti.
Toinen puoliaika – sinnikkyyden sävel
Mutta Nottingham Forest ei tullut Villa Parkille vain näyttelemään sivuroolia.
Toisen puolikkaan alussa he muuttivat rytmiä. Jota Silva kavensi tilanteeksi 2–1, ja yhtäkkiä kaikki oli taas auki. Villa ei ollut enää yksin lavalla. Forest muistutti, että jalkapallossa mikään ei ole ohi ennen kuin summeri soi.
Ja kuinka lähellä tasoitus loppuhetkillä olikaan. Kun Murillo jysäytti pallon ylärimaan lisäajalla, monen sydän pysähtyi sekunniksi. Se laukaus oli vahva, raaka ja täynnä tarkoitusta – mutta ei maali. Tähdet eivät olleet Forestin puolella tänä iltana. Ne loistivat Villalle.
Kahdeksikosta kohti neljää – ja unelmien kentille?
Voiton myötä Aston Villa nousi kuudenteen sijaan. Kolkuttelee jo ihan kunnolla Mestarien liigan portilla:
- Tasapisteissä Manchester Cityn kanssa
- Vain piste Chelsean takana
- Kuusi pistettä edellä Forestia – juuri sen joukkueen, jonka he nyt kaatoivat
Muistetaan: vielä joulukuussa Villa haeskeli peliään, identiteettiänsä. Nyt se on joukkue, joka ei vain unelmoi – se rakentaa siltoja niitä unelmia kohti.
Iso osa kunniasta kuuluu päävalmentaja Unai Emerylle, espanjalaiselle strategille, joka on askel askeleelta rakentanut Villasta joukkueen, joka ei säikähdä isojakaan haasteita. Hän ei huuda kentän laidalla. Hän ohjaa – määrätietoisesti, kuin kapellimestari, joka tietää, miten finaalinuotti soitetaan.
Villa Parkissa usko roihuaa. Voiko tämä todella olla vuosi, jolloin Mestarien liigan hymni kaikuu Birminghamin kaduilla?
Lopun jälkeen – sydän pelissä
Illan tarina ei lopu tulostauluun. Ei edes sarjataulukkoon. Villa vs. Forest oli enemmän kuin peli. Se oli tunteiden vuoristorata, elokuva, jonka tärkein erikoisefekti oli ihmisyys. Uskon ja toivon ja taistelun yhteentörmäys.
Pelaajat juoksivat kentällä kuin heillä olisi palava syy – ja heillä olikin. Koko joukkue pelasi kuin heillä olisi kruunu saavutettavana, ja se tunne tarttui koko stadionille. Fanit löysivät äänensä, ja Villa Park lauloi mukana kuin suurkuoro.
Kuka tietää, miten tarina loppuu? Ehkä tähän iltaan palataan vielä vuosien päästä – kun puhutaan siitä, milloin kaikki muuttui.
Mutta juuri nyt, heti tämän illan jälkeen, yksi asia on varmaa: Aston Villa ei enää vain katsele valoja Euroopan parasvireisimpien kenttien suunnasta. Se itse hohtaa. Kirkkaana, viininpunaisena liekkinä. Ja sen tarina jatkuu.
Seuraava sivu kirjoitetaan jo ensi viikolla. Ja minä – Sinikka Väinölä – olen taas kentän laidalla kuuntelemassa, kun peli puhuu.
