Sevillan jalkapallodraama: Miten intohimosta syntyi yön raivo ja fanihuuto muutti kaiken

Se tapahtui jossain päivän ja yön välimaastossa, juuri silloin kun Andalusian aurinko vetäytyi horisonttiin ja jätti jälkeensä pitkät, sinimustat varjot vihreälle nurmelle. Sevilla ei hiljentynyt. Se kuohui.

FC Sevillan harjoituskeskuksen portit, jotka tavallisesti erottavat arjen ja pyhän, eivät enää pitäneet – eivät ulkona pysytelleitä tunteita, eivät pettymystä, eivät katkeruutta, joka oli kytenyt viikkoja kaupungin sydämessä. Celta Vigolle kärsitty tappio oli viimeinen sysäys. La Ligan pohjavesissä kyntävä seura oli imaissut mukaansa faninsa kuin myrskyn silmään. Lopulta ketju katkesi. Ja niin katkesi myös metalli.

He kutsuivat sitä mielenosoitukseksi. Mutta se oli enemmän kuin joukko vihaisia kasvoja. Se oli kuin kansantarina – liike, joka ei tullut kivien kanssa, vaan latautuneena tunteella, jota eivät metalliaidat pystyneet pysäyttämään. Auringossa kiiltäneet aidat antoivat periksi pimeyden laskeutuessa. Fanit tulivat sisään – ei rikkomaan, vaan vaatimaan. Selityksiä. Tilivastuuta. Vastausta siihen kysymykseen, joka oli kasvanut liian suureksi: “Miten tästä tuli näin?”

Kun pyhä hiljenee

Jalkapallolla on Sevillassa lähes uskonnollinen asema, ja Ramón Sánchez Pizjuánin stadion on sen pyhäkkö. Mutta mitä tehdä, kun papit eivät enää puhu kansan kieltä? Kun pelaajien jalat eivät enää tanssi runon lailla, vaan takertuvat siihen samaan nurmeen, jota ennen hallitsivat?

Sevillan tarina on kuin Ikaros, joka lensi liian lähelle aurinkoa. Vielä muutama vuosi sitten tämä seura juhli loistokkaasti Euroopan kentillä:

• Kolme Eurooppa-liigan voittoa Unai Emeryn johdolla
• Frederic Kanoutén hiljaiset mutta tappavat liikkeet
• Dani Alvesin määrätietoiset juoksut laidalla

Ne ovat nyt kuin haalistuvia valokuvia, joiden päälle sataa veden mukana kaikki se, mitä nykyinen kausi ei ole pystynyt lunastamaan.

Jäljellä on kolme peliä. Neljä pistettä eroa putoamisviivaan. 16. sija, joka ei ole kunnian kivi, vaan muistutus siitä, kuinka kauas voidaan vajota.

Huuto yön halki

Ja se 3–2-tappio Celtalle… Se oli viimeinen niitti. Kannattajista tuli kuin kreikkalaisia kuorohahmoja – mutta katsojan sijaan he nousivat näyttämölle. Yön hiljaisuudessa kuultiin huutoja, jotka sopivat yhtä hyvin sotaan kuin surujuhlaan. Poliisi toimi nopeasti, käytti kumiluoteja, yritti palauttaa järjestyksen. Mutta tunteet – niille ei voi antaa käskyjä.

Kuka suojelee ketä?

Pelaajat jäivät yön ajaksi seuran harjoituskeskukseen. Turvallisuussyistä, kerrottiin. Mutta sillä hetkellä ei ollut enää selvää, kenen turvallisuudesta oli lopultakin kyse. Faneista, jotka halusivat tulla kuulluiksi? Vai joukkueesta, joka piileksi omassa hiljaisuudessaan?

Ja ehkä juuri siinä onkin tärkeämmän tarinan ydin.

Kannattajille jalkapallo ei ole vain peli. Se on identiteetti, yhteisö, rakkaussuhde – joskus katkerakin. He ostavat kausikortteja, matkustavat perässä, elävät ja hengittävät seuran tahtiin. Ja nyt he kokevat, että heidän rakkautensa ei ole saanut vastakaikua.

Pelaajat suhaavat ohi isoissa autoissa, vaihtavat paidan loppuvihellyksen jälkeen ja suuntaavat seuraaviin somejulkaisuihin, kun taas fanit jäävät keskelle yötä, murheissaan, äänihuulet käheänä huutamisesta.

Siinä missä ennen oli lämpöä ja ylpeyttä, nyt on viileyttä ja etäisyyttä. Voi olla, että särö ei syntynyt tässä yössä, vaan on ollut siellä jo pitkään. Nyt se vain repesi auki.

Peili meille kaikille

Sevilla ei ole ensimmäinen jalkapallokaupunki, jossa intohimo muuttuu levottomuudeksi. Historia tuntee lukuisia esimerkkejä, joissa pettymys ja rakkaus törmäävät toisiinsa kadulla. Mutta tällä kertaa tuntui siltä, kuin Sevilla olisi tullut peiliksi – meille kaikille, jotka elämme tunnesiteen kautta seurattaviin asioihin. Tämä ei ollut anarkiaa. Tämä oli kipua. Ja ennen kaikkea toivoa siitä, että joku kuuntelisi.

Seuran reaktio oli lyhyt ja asiallinen:

1. Portti korjataan.
2. Poliisi teki työnsä.

Mutta se näkymätön portti, se yhteys, joka on vuosien ajan yhdistänyt kentän ja kannattajakatsomon – kuinka sen korjaa? Ehkä siihen ei tarvita hitsausrautaa, vaan avoimia korvia ja kevyempiä askelia kentälle.

Sillä kukaan ei lähde kadulle siksi, että rakastaa liian vähän. He lähtevät, kun rakastavat liikaa – ja tuntuu, ettei ketään enää kiinnosta.

Kolme ottelua, kolme syytä

Seuraava kotiottelu on tulossa. Ja siinä pelissä ei ratkaista vain sarjapisteitä. Siinä pelissä ratkaistaan jotain paljon syvempää: toivo, luottamus, tulevaisuus.

Kolme ottelua jäljellä. Kolme mahdollisuutta pelastaa jotain, mikä on paljon suurempaa kuin liigapaikka. Pelastaa tarina, joka on kirjoitettu verellä, hiellä ja kyynelillä.

Tämä ei ollut vain protesti. Tämä oli huuto. Ja jos kuuntelit tarkasti, saattoi se kuulostaa siltä, miltä rakkaus kuulostaa, kun se särkyy.

– Ilona Kallionkorpi
Urheilujournalisti, joka syttyy dramaattisista tarinoista, elää La Ligan kaaoksessa ja uskoo, että jalkapallo on enemmän kuin peli – se on ihmiselämän peili.