Kun jalkapallofinaali muuttaa kaupungin Bilbaossa brittipanoksen räjähdys herättää tunteet ja toivon

Tänä iltana, kaukana Englannin sumuisilta stadioneilta, Bilbaon kivikaduilla kumisee toinen ääni. Tämä vanha baskikaupunki, jonka katukiveykset ovat vanhempia kuin useimmat Euroopan jalkapalloseurat, muuttuu lavaksi, jolla näytellään jotain paljon suurempaa kuin yksi ottelu. Ennen kuin ensimmäinenkään pilli soi, ottelu on jo käynnissä – ei San Mamésin nurmella, vaan kaupungin sydämessä, jossa brittiläinen jalkapallokulttuuri törmää Välimeren lämmön ja vanhojen muurien tarinoihin.

Tervetuloa Eurooppa-liigan finaaliin. Manchester United vastaan Tottenham Hotspur. Englannin jalkapallojätit, mutta vielä isompi tarina fanikulttuurista, joka on vyörynyt Costa Vascaan kuten valtameri myrskyssä.

Yli 80 000 brittiläistä fania on matkannut Bilbaoon – vaikka stadionille mahtuu vain runsaat 52 000 ihmistä. Ja heistäkin vain noin 30 000 kantaa virallista lippua. Loput ovat täällä toivon, oluen ja uskollisuuden voimalla, pukeutuneina omiensa väreihin, etsien ääntä ja elämystä kaupungista, joka yrittää pysyä kasassa vyöryvän intohimon alla.

Bilbaon kadut eivät ole juhlista vieraita, mutta tänään ne eivät juhli viiniä tai flamencoa. Tänään ilma on täynnä puhetta, joka kaartuu brittiaksentilla, ja huutoja, jotka kaikuavat kiviseinien välissä kuin vanhan kirkon urkupisteet.

• Olut roiskuu.
• Liikennevalot irtoilevat tolpistaan.
• Lyhtypylväisiin kiipeillään kuin ne olisivat puita.

Joku näkee tämän karnevaalina, toinen kaaoksena – kummassakin tapauksessa tilanne on kaikkea muuta kuin neutraali.

Brittifanit rakastavat syvästi. He rakastavat seuraansa, tunnelmaa, peliä, mutta joskus se rakkaus muuttuu villiksi ja hallitsemattomaksi – varsinkin, kun se kohtaa tarpeeksi olutta ja vieraan kaupungin kujat.

Paikallismedian raportit eivät peittele huolta. Kaksi liikennevaloa vedettiin alas kuin muistoksi valloituksesta, kuin pokaaleiksi itsessään. Monille paikallisille tämä kaikki tuntuu vieraalta – kuten katsoisi, kuinka rauhallisen kotikadun muuttuu elokuvan kohtaukseksi, jossa ei ole kässärissä ohjaajaa.

“Ne käyttäytyvät kuin gladiaattorit,” sanoi yksi silminnäkijä keskeltä kaaoksen vilinää. “Mutta ei sellaisten tarinoiden sankareiden tapaan, vaan enemmänkin sellaisten, jotka unohtavat miksi taisteltiin alun perin.”

Vielä ennen finaalin iltaa, tiistain pimeydessä, San Sebastianin vanhassa kaupungissa sattui jotain, mikä kertoo tästä illasta enemmän kuin ehkä pitäisi. Keskellä kivikujia kaksi kannattajajoukkoa – ManU:n ja Spursin – törmäsi. Ensin keskusteltiin, sitten huudettiin, ja ennen kuin kukaan ehti estää, nyrkit jatkoivat keskustelua siitä, mitä sanat eivät enää kyenneet sanomaan.

Yksi mies kaatui kivetykselle. Sattumat estivät tilanteen pahenemisen. Poliisi tuli paikalle nopeasti, mutta rauha hengitti silloin jo raskaasti.

Bilbaoon on tuotu yli 2 000 poliisia pitämään järjestystä. He tarkkailevat kaduilta, ikkunoista, metroasemilta – valmiina siihen, että fanit eivät ole tulleet vain katsomaan peliä, vaan elämään sitä, jokaisella solullaan. Joskus vähän liiankin kirjaimellisesti.

Samaan aikaan Twitter – modernin ajan Colosseum – täyttyy tarinoista ja videoista.

• “Isä ja poika kävelemässä kadun halki kunnes saivat Spurs-fanien olutsateen päälleen,”

eräs käyttäjä kirjoitti, yrittäen nauraa, mutta rivien välistä paistaa pettymys. Pettymys siihen, milloin intohimosta tuli uhka.

Tottenhamille tämä finaali voi olla kaiken kääntävä hetki. Heitä ei ole juhlittu pokaalin kanssa sitten vuoden 2008. Unitedilla puolestaan on jälleen sauma nostaa fanejaan hopeasta ja haamujen vuodesta takaisin toivoon. Pelissä on paljon. Mutta ulkopuolella pelaaminen on jo alkanut – eikä aina niillä säännöillä, jotka tuomarit tunnistavat.

Illan ottelu alkaa klo 22. Stadionilla jännitys on tiivistynyt juhlavaksi sähinäksi, mutta sen ulkopuolella sykkii toinen tarina. Tällainen yö kertoo meille siitä rajasta, jossa rakkaus peliin muuttuu joksikin, mitä emme aina halunneet.

Bilbaosta on tänään tullut enemmän kuin kaupunki. Se on peili, johon koko jalkapallokulttuuri katsoo – toisinaan ihaillen, toisinaan häveten, mutta ennen kaikkea rehellisesti. Se, mitä seuraavaksi tapahtuu, voi olla tarina, jota kerromme vielä pitkään. Toivottavasti syystä, joka muistuttaa meitä siitä, miksi rakastamme tätä peliä – emmekä siitä, miksi se joskus meiltä karkaa.

Koska jalkapallossa, niin kuin elämässäkin, suurimmat voitot tulevat silloin, kun muistamme ihmisyyden myös kentän ulkopuolella.