Nottingham Forestin sydämen kausi: lähellä unelmaa ja matka jatkuu

Kevät oli juuri kietonut sumuisen harsonsa Trent-joen ylle, ja Nottinghamin City Ground sykki elämää voimakkaammin kuin vuosiin. Vanha, tarinainen stadion oli herännyt jälleen eloon – eikä ihme. Nottingham Forest oli harpponut ulos vuosien varjoista ja oli nyt aivan uuden kynnyksellä: portilla, jonka takana odotti Mestarien liigan valo. Eurooppalainen unelma oli taipunut todeksi – melkein.

Tämä kausi oli ollut kuin sankaritarina, niin täydellinen, että se olisi voinut olla kelttiläisestä mytologiasta revitty. Forest lähti matkaan alhaalta, epäilyksien keskeltä, mutta nousi, kerta toisensa jälkeen. Pelasivat sydämestään. Taistelivat, uskoivat, kasvoivat. Tie oli kivinen – juuri siksi se oli niin kaunis.

Mutta jalkapallo on joskus säälimätön runoilija. Se osaa rakentaa upeita tarinoita – ja sitten, juuri kun kaikki näyttää mahdolliselta, se sulkee kirjan. Viimeisellä sivulla odotti Chelsea.

Yhden maalin ero. Vain yksi. Levi Colwill, Chelsean puolustaja, osui tarkasti ja kylmästi 50. minuutilla. Se riitti. 0–1-tappio tarkoitti, että Mestarien liiga jäi haaveeksi. Niin lähellä – ja silti tavoittamatta.

Päivä, joka vielä hetki sitten hohkasi mahdollisuuksien auringossa, sai uuden sävyn. Wistful, kuten englantilaiset sanoisivat. Sellainen kauneus, joka viiltää vähän.

Nuno Espírito Santo – mies myytin takaa

Mutta tämä tarina ei ollut koskaan kiinni vain pisteistä sarjataulukossa. Ei varmasti Nuno Espírito Santolle, Forestin päävalmentajalle, joka jo olemuksellaan muistuttaa vanhoista legendoista – ehkä vähän Odysseuksesta. Ei aina voittoisa, mutta sinnikäs, idealisti, joka tekee mahdottomasta mahdollista.

”Pelaajani antoivat minulle kaikkensa”, Nuno sanoi BBC:lle haastattelussa, jonka sanoista voi melkein kuulla kyyneleet kurkkua vasten. ”Me kyllä kasvoimme tästä. Tämä oli hyvä kausi.”

Ja hän on oikeassa. Forest pelasi tapaa, joka meni paljon pidemmälle kuin taktisiin muunnelmiin ja tilastoihin. He pelasivat sydämellään. He pelasivat kuin joukkue, joka tiesi, mistä oli tullut – ja minne halusi mennä.

City Ground – menneisyyden painosta toivon kosketukseen

Historiallinen seura, jonka mestaruusmuistot ulottuvat 70- ja 80-luvuille, on kokenut vuosia alamaissa. Mutta nyt? Nyt City Ground ei enää kaiu menneisyyttä – se huokuu toivoa. Kenttä, joka kohisee joka kerta, kun pallo liikkuu ja kotiyleisö lähtee mukaan. Joukkue, joka ei ehkä voittanut, mutta ei missään vaiheessa luovuttanut. Sekin on voitto.

Loppukauden haasteet ja katkeransuloinen finaali

Juuri ennen Chelseaa Forest ehti kamppailla tiukkaa mittelöä vastaan Aston Villaa ja Newcastlea. Viidestä viimeisestä pelistään he saivat vain yhden voiton. Se ei täysin riittänyt – mutta se kertoi paljon.

Chelsea-peli ei ollut sulaminen tai romahdus. Se oli enemmän kuin varovainen shakkipeli sateessa. Pienet hetket, hermostuneet siirrot, kaksi joukkuetta, jotka tiesivät mitä oli pelissä. Yksi oikeaan aikaan syntynyt maali teki sen, mitä kohtalo joskus tekee – ei anna selityksiä, vain lopputuloksen.

Tämä ei ollut loppu – tämä oli alku

Mutta nämä kauden viimeiset hetket, ne eivät vieneet pois sitä, mitä Forestin kausi opetti. Tämä oli matka, joka kirjoitettiin niiden lukujen jatkoksi, joissa on:

• Leicesterin mestaruusihme
• Liverpoolin nousu Kloppin alaisuudessa
• West Hamin eurotaival

Tätä kautta ei unohdeta. Tämä oli alku.

Seuraavaksi he kilpailevat paikoista Euroopan Konferenssiliigan karsinnoissa. Ei ehkä se hohdokkain palkinto, mutta se ei ole askel taakse – se on hinausmatka kohti seuraavaa vuorta.

Tämä tarina ei päättynyt, se vain hengittää taukoa. Ikään kuin sävelmä, joka ottaa hiljaisuuden ennen uutta nousua. Ja juuri siksi fanit eivät lähde areenalta pettyneinä – he lähtevät toivo silmissään. Koska he tietävät: tämä ei ollut loppu.

Ehkä ensi keväänä, kun metsä taas herää ja Trent kiillottaa pintansa uudelle unelle, Forest ei enää kuiskaa. Silloin se huutaa voittoa. Silloin tämä joukkue, joka jo nyt voitti sydämet, voi voittaa kentänkin.

Vahvin lahja: usko

Mutta jo nyt he antoivat meille jotain kestävämpää kuin hopeamaljoja. He antoivat meille uskon. Ja jalkapallossa – kuten elämässä – se on arvokkain lahja mitä voi saada.

–
Aava Koivula
@myrskynsilmoissa
Kertoo tarinat sieltä, missä jalkapallon kyynel kohtaa sateen.