Puolan jalkapallon kriisi syvenee valmentajan erolla ja Lewandowskin syrjäytymisellä

Puolan jalkapallo on kuin tarujen lohikäärme – arvaamaton, petollinen, toisinaan pysäyttämättömän vaarallinen. Kun se on parhaimmillaan, se nielee vastustajansa yhdellä lohkaisulla ja pyyhältää voittoihin liekit suussa. Muulloin taas se matelee kivun vallassa, haavoittunut ja ylpeyttään vuotava peto, joka ei enää tunnista omaa voimaansa.

Kesäkuun 12. päivänä 2025 se peto kompastui. Ohjat kirposivat käsistä, ja sen selässä istunut mies, Michal Probierz – Puolan maajoukkueen päävalmentaja – lähti. Virallisesti ”yhteisymmärryksessä”, kuten jalkapalloliitot niin kauniisti tapaavat muotoilla. Mutta jos seuraat peliä sydän auki ja silmä kulmassa, tiedät kyllä totuuden: se ei ollut eroaminen. Se oli ulosmarssi. Pako julkisesta häpeästä.

Ja niin yksi aikakausi taas rantautui kivikkoonsa.

Kun toivo tuntui mahdolliselta

Lähdetään hetkeksi taaksepäin. Syksyyn 2023. Michal Probierz astui sisään maajoukkueen peräsimeen kuin mies, joka tiesi tarkalleen mitä tahtoo. Hänessä paloi tuli – intohimo, joka roihusi välillä uhkaavanakin. Hän ei pelännyt päätöksiä: kapteeninnauha irti tähdeltä, ääni nousuun mediassa, vaatimuksia, ei pyyntöjä.

Mutta tunne ei aina tee joukkuetta. Voit rakentaa armeijan vain sitoutuvista sotilaista, et pelkällä huudolla ja kovilla säännöillä. Ja kun EM-kesä 2024 koitti, taivas ei auennut. Puola jäi lohkovaiheeseen – yksi vaivainen piste, ei voittoa, ei jatkopaikkaa, ei kunnian murustakaan.

Maajoukkue uupui, kentällä ja sen ulkopuolella.

Lewandowski ja kruunun menetys

Kaikkein tuskallisinta oli ehkä se, mitä tapahtui kulissien takana – tai aivan edessä, kaikkien nähden. Robert Lewandowski. Puolan oma gladiaattori, vuosien kantava voima. Häneltä otettiin kapteeninnauha. Siinä hetkessä, kuin ohikiitävän hiljaisuuden aikana, jotain murtui.

Lewandowski ei noussut barrikadeille. Hän vain katosi. Ei kentälle, ei yhteiskuviin, ei edes eleeseen. Ja jokainen tietää jalkapallossa tämän: kun ryhmä näkee vahvimpansa menettävän asemansa, he kysyvät, ”kenen vuoro seuraavaksi?”

Probierzin ote lopulta irtosi myös pukukopista. Pelaajat eivät enää kuunnelleet, eivätkä uskoneet. Säännöistä tuli kahleita. Yhdessäkään kruunussa ei ole säihkettä, jos se istuu päässä pelon kautta.

Kun Suomi antoi viimeisen töytäisyn

Se ei ollut iso peli. Ei finaali, ei edes merkityksellinen karsinta. Mutta se jäi historiaan. Suomessa Suomi voitti Puolan 2–1. Samassa ottelussa katsomon sairaskohtaus pysäytti hetkeksi pelikentän – kuin merkki siitä, että jotain suurempaa oli tekeillä.

Ottelun jälkeen Puola menetti enemmän kuin kolme pistettä. Tuona iltana jotkut lehdet kirjoittivat otsikoita kuin antiikin tragediasta:

• “Hän petti kansansa.”
• “Oletko enää koskaan tervetullut kotiin?”

Yhdessä hetkessä, yksi mies seisoi menneisyyden raunioilla yksin.

Ja vaikka Probierz vielä tiistaina vannoi jatkavansa, oli peli pelattu. Ehkä juuri siksi, että hän ei nähnyt tappioita vaan mahdollisuuden pelastukseen – ja jalkapallon meri ei tee tilaa sille, joka ui vastavirtaan liian kauan yksin.

Ei yhdestä miehestä kiinni

Emme voi kuitenkaan asettaa kaikkea yhteen selkään. Probierz oli seuraus – ei alku. Hän peri kulttuurin, sekaisin olevan hierarkian ja sukupolven, joka vielä kaihoaa menneisyyden jalometallien haamuja. Puolan jalkapallo elää ikuisessa ristiriidassa: jatkuvia lupauksia, mutta harvoja lunastuksia.

Ja silti, valmentaja seisoo aina yksin. Hän on keulakuva, helposti vaihdettava, helposti syylliseksi leimattava hahmo. Esimerkiksi. Uhri.

Mitä seuraavaksi?

Mihin Puola nyt suuntaa? Sitä ei voi vielä tietää. Mutta tämä hetki on vedenjakaja – vähän kuin antiikin tarinoissa, missä kaikki koittaa uudelleen syntyä puhdistuksen kautta. Ehkä se on uuden aikakauden alku. Tai ehkä taas yksi kierros kuluneessa karusellissa.

Seuraava valmentaja saa käsiinsä melkoisen palapelin:

• Joukkueen, jonka johtotähti on vetäytynyt
• Pelaajiston, jonka luottamus on horjunut
• Kansan, joka janoaa kunnianpalautusta melkein hiljaisuuden vimmalla

Ehkä jostain syvältä vielä nousee uusi tarina. Sellainen, jossa joukkue rakentuu hieltä, ei pelkiltä nimiltä. Koska kentät ovat yhä siellä. Tuulee tulee, ottelut pelataan. Ja se Puolan lohikäärme – se ei ehkä enää puhku liekkejä entiseen malliin, mutta se elää.

Ja eläessään, se voi vielä nousta.

Ofelia Linnanheimo
Sanamaalari ja telluksellisten trampoliinien tallentaja
”Yö kirjoittaa lauseensa ruohonkorsien väliin – minä vain kuuntelen.”