Pikkuhuuhkajien sydäntä koskettava matka EM-kisoissa – toivon ja tulevaisuuden lupaus suomalaiselle jalkapallolle
Kun ilta laskeutui Slovakian vuorille ja stadionin valot himmenivät kuin viimeiset tähdet taivaalla, jäi kentälle seisomaan joukkue, jolla oli enemmän annettavaa kuin pisteet näyttivät. Tämä hetki ei ollut vain päätepiste turnaukselle, vaan katse tulevaisuuteen. Sinne, minne unelmat vielä uskaltavat kurkottaa, vaikka sumu peittääkin näköalan.
Pikkuhuuhkajien matka alle 21-vuotiaiden EM-turnauksessa ei ollut tarina voitosta. Se oli kertomus rohkeudesta, kasvusta ja pitkästä tiestä – matkasta, joka ei päätynyt pokaaliin, mutta jätti jäljen. Tärkeintä ei ollut, kuinka monta pistettä tuli, vaan että henki oli vahvempi kuin koskaan ennen.
Matka joka kasvoi mittoja suuremmaksi
Tämä oli vasta historian toinen kerta, kun Suomi ylsi U21-lopputurnaukseen. Edellisellä, vuonna 2009, ei kertynyt pistettäkään. Nyt taululle jäi kaksi tasapeliä: urhea piste Hollantia vastaan ja toinen Tanskaa vastaan. Vain Ukrainaa vastaan askel ei riittänyt. Mutta nämä eivät ole ainoat luvut, joilla turnausta mitataan.
Turnaus oli ennen kaikkea heräämisen hetki. Ei ainoastaan pelaajille, vaan koko suomalaiselle jalkapallolle. Ja kentän reunalla seisoi Mika Lehkosuo – hiljainen rakentaja, joka näkee nykyhetken taakse. Hän sanoi tyynesti Palloliiton haastattelussa: “Ehkä me olemme juuri tämän verran Euroopan huipun takana.” Väite ei ollut luovuttamista. Se oli kartan piirtämistä.
Sydämellä pelattua
Ne, jotka katsoivat otteluita, näkivät enemmän kuin joukkuelistan. He näkivät halun. He näkivät syötöt, jotka menivät sydämen kautta. Eivät vain taktiikasta – vaan toivosta. Jokainen pelaaja astui kentälle uskoen, että voi tehdä jotain suurta, vaikka jalat väsyivät ja kellot juoksivat ohi.
Ehkä kaikkein kirkkaimpana mieleen painui hetki Tanskaa vastaan:
- 90. peliminuutti
- Jalkapalloaikaa ei juuri ole enää jäljellä
- Ja silti, syvältä kentältä nousee suomalainen
- ja painaa maalin
Se oli tarinan ydin. Ei pistemäärä, vaan tahto. Se hetki, kun koko turnauksen olemus tiivistyy yhteen kirkkaaseen sekuntiin, jossa ei ole epävarmuutta – vain voimaa.
Tulevaisuus alkaa nyt
Lehkosuo ei puhu tulevaisuudesta toiveiden kautta. Hän tietää, miltä potentiaali näyttää arjessa. Hän näkee sen treeneissä, pelaajien luonteessa. Hän ei puhu ”ehkästä”, vaan ”milloin”:
- Milloin näemme näitä nimiä huippuliigoissa?
- Milloin Suomi ei vain kisaa mukana, vaan karsii voitoista?
- Milloin nuoret lakkaavat kysymästä, voivatko he – ja vain tekevät sen?
Syyskuussa alkaa uusi luku. Kentälle astuvat 2004 ja sen jälkeen syntyneet. Heidän nimensä eivät vielä ole lehdissä, mutta he kantavat seitsemän vuoden haaveet mukanaan. Eteneminen ei enää ole kysymys – siitä tulee oletus.
Lopuksi: katse kohti korkeuksia
Vaikka nämä kisat eivät jättäneet tilastoihin kultaa, ne loivat ajattelutavan muutoksen. Nyt suomalainen pelaaja astuu kentälle katse suorana, ei hartiat solmussa. Se ei ole itsestäänselvyys – se on vallankumous.
Kasvu ei tapahdu hetkessä. Mutta se alkaa siitä hetkestä, kun lopetamme epäilemisen ja aloitamme uskomisen. Ehkä mestaruus ei vielä tullut. Mutta saattoi olla, että sen siemen kylvettiin juuri nyt.
Ja seuraavan kerran kun näet tähdenlennon, älä ajattele sitä sattumana. Ehkä se on jonkun suomalaisen nuoren unelma kulkemassa halki taivaan — sinivalkoisena.
