Draamaa ja kohtalon hetkiä Valioliigassa Crystal Palacen unelmaputki katkesi ja Nottingham Forest jatkaa taistelua
Syksyinen sade ropisi harmaana Lontoon ja Nottinghamin yllä, sellaisena tutun painavana, sähköistä odotusta tihkuvana taustana, jossa Englannin jalkapallo oikeastaan elää. Nurmet kiilsivät kuin taistelukentät, valot heijastuivat niihin kuin muistutuksena siitä, että tässä lajissa jokainen ottelu voi olla kohtalon käänne. Tänä viikonloppuna se oli – kahdessa eri kaupungissa, kahdessa täysin erilaisessa tarinassa.
Crystal Palacen pitkä, lähes myyttiseksi kasvanut 19 ottelun tappioton putki katkesi Selhurst Parkilla tavalla, joka olisi voinut olla suoraan tragediasta. Evertonin Jack Grealish, tuo ristiriitainen taiteilijasielu, löysi pallon juuri siellä, missä kohtalo halusi hänen olevan. Muñozin purku kimposi hänen jalkaansa, ja ennen kuin kukaan ehti hengittää, pallo oli verkossa. Stadion hiljeni – kuin joku olisi pyyhkäissyt äänen pois koko kaupungista.
Jos joku olisi keksinyt tämän juonenkäänteen, sitä olisi pidetty liian symbolisena, mutta jalkapallo ei tunne liikaa symboleja. Se tarjoilee ne ilman varoitusta, niin raa’an kauniisti, että siihen on pakko uskoa.
Palacen lohikäärme saa osuman – mutta säilyy hengissä
Roy Hodgsonin Crystal Palace oli kulkenut tyylillään kuin vanha lohikäärme – ei enää nuori ja kiiltävä, mutta yhä vaarallinen, viisas ja sitkeä. Daniel Muñoz oli kapteeni hetken ajaksi, hänen maali avauspuolikkaalla oli tarkkaa, kylmänviileää työtä. Reitti oli auki kotivoittoon, kunnes kohtalon painava hengähdys laskeutui kentän ylle: Evertonin Ndiaye vei rangaistuspotkun varmasti sisään, ja peli alkoi horjua pois isäntien käsistä.
Jokainen, joka on joskus seurannut lisäajan draamaa, tietää sen tunnelman: aika venyy, sydän hakkaa, ja sitten – 93. minuutti. Pallo karkaa Muñozilta, kimpoaa Grealishiin, ja maailma pysähtyy. Pisarat ilmassa, huokaukset jäätyneinä. Ja seuraavassa hetkessä kaikki hajoaa ääneksi, tappion ääneksi. Mutta Hodgson ei näytä murtuneelta. Kentän laidalla seisoo mies, joka on nähnyt tämän ennenkin. Ei valittaja, vaan soturi, jonka kasvoilla lukee: “Tämäkin kuuluu lajiin. Me nousemme taas.”
Nottinghamin yössä Postecoglou etsii valoa
Samaan aikaan pohjoisessa, Newcastle oli ottanut Nottingham Forestin vastaan tavalla, joka ei jättänyt paljoa arvailtavaa. Bruno Guimarães hallitsi keskikenttää kuin kapellimestari, ja kun Nick Woltemade sijoitti pilkulta sisään, se tuntui enemmän tuomiolta kuin maalilta. Forest oli polvillaan.
Ange Postecoglou, australialainen, jonka filosofia on rakennettu rohkeuden ja hyökkäyksen ympärille, seisoi sivurajalla kasvot kivisinä. Seitsemän ottelua ilman voittoa – tilasto, joka ei jätä hyvää jälkeä kenenkään ansioluetteloon. Telegraph jo kyselee, onko aika lopussa. Omistajat seuraavat numeroita, eivät lupauksia.
Silti kentällä näkyy jotain muuta: yritys, liike, tahto, joka ei ole kadonnut. Postecogloun Forest näyttää joukkueelta, joka jatkaa taistelua silloinkin, kun miekka jo painautuu kylkeen. Ehkä juuri siinä piilee hänen toivonsa – että vaikka meri nousee, joku yhä ui vastaan.
Kaksi joukkuetta, yksi oppi
Valioliigassa on öitä, jolloin tulostaulut kertovat vain puolet totuudesta. Crystal Palacen tappio ei ollut romahdus vaan muistutus: mikään tarina ei jatku ikuisesti. Nottingham Forestin taistelu taas näyttää, että tuloksetonta työtäkin voi jatkaa, jos uskoo itseensä enemmän kuin tilastoihin.
Englannin stadionit toimivat amfiteattereina, joissa draama, taktiikka ja sattuma tanssivat arvaamatonta tanssiaan. Ja joskus, kuten tänä myrskyisenä sunnuntaina, yksi pallo, yksi pomppu riittää muuttamaan kaiken.
Kun valot sammuivat ja ihmiset vaelsivat ulos sateeseen, joku jäi vielä istumaan katsomoon – ehkä nuori kannattaja, ehkä vanha urheilutoimittaja. Hän mietti, miten paljon kauneutta voi mahtua yhteen pettymykseen. Jalkapallo ei anna sitä, mitä pyydät. Se antaa sen, mitä et tiennyt kaipaavasi.
Ja aamulla, kun päivän ensimmäinen valo nousi Selhurst Parkin ylle, sen yllä leijui yhä ohut utu. Ehkä se oli muistutus siitä, että intohimo ei katoa tappioon – se vain vaihtaa muotoaan.