Martin Zubimendi tuo Baskimaan rauhan ja rytmin Arsenalin sydämeen – hiljaisen johtajan tarina Lontoossa

Tuuli puhaltaa pitkin pohjoisen Lontoon katuja ja kantaa mukanaan sellaista sähköistä odotusta, joka tietää, että jotain on tapahtumassa. Emirates Stadium seisoo edessä kuin punainen linna, sen seinät hengittävät kosteaa syysiltaa. Kentän yllä on hiljainen jännite – tunne, että tänään saatetaan nähdä jotain erityistä. Ja siinä, keskellä kaikkea, on Martin Zubimendi.

Hän ei ole tyypillinen Valioliigan tähti. Real Sociedadin kasvatti, mies Baskimaan vihreiltä rinteiltä, jossa meri ja vuoret puhuvat omaa kieltään – samaa rytmiä kuulee hänen syötöissään. Ne eivät ole pelkkiä liikkeitä, vaan harkittuja lauseita jalkapallon kielessä.

Kun Zubimendi siirtyi Arsenaliin viime kesänä, moni raapi päätään. Miksi lähteä kodista, jota rakastaa? Miksi vaihtaa hiljainen tuttuus kiireiseen, valojen valvottamaan Lontooseen? Ehkä siksi, että joskus elämä – ja peli – vaatii harppausta. Kasvu ei aina synny mukavuudessa.

Siirto oli iso myös Real Sociedadille. 70 miljoonaa euroa on iso rahasumma, mutta todellinen hinta liittyi muuhun: identiteettiin, kieleen, elämänvaiheeseen. Yksi luku sulkeutui, toinen alkoi.

Kun tapaan Zubimendin Arsenal Training Centerin hiljaisessa mediahuoneessa, hänen olemuksensa on viileän tyyni. Hän puhuu hitaasti ja tarkasti, kuin valitsisi jokaisen sanan yhtä huolellisesti kuin syöttönsä.

“Kun päätin lähteä Real Sociedadista, Arsenal vetosi minuun pelitapansa kautta,” hän sanoo. “Halusin valmentajan, joka huomaa yksityiskohdat. Mikel [Arteta] on juuri sellainen. Hän ymmärtää, että jalkapallo ei ole vain liikettä – se on rytmiä, ajatusta ja tunnetta.”

Se kuulostaa enemmän filosofilta kuin urheilijalta, mutta Zubimendin tapauksessa se on totta.

Hiljaisuuden orkesteri

Artetan Arsenal on nuori, kunnianhimoinen ja täynnä energiaa – vähän kuin orkesteri, joka vielä etsii täydellistä harmoniaa. Zubimendi tuo siihen vakautta. Hän on kuin syvä bassoääni, joka ei ehkä nosta meteliä, mutta pitää kaiken kasassa. Keskikentällä hän ei tee suuria eleitä. Hän pysäyttää ajan hetkeksi jokaisella oikea-aikaisella kosketuksellaan.

Lontoossa menestys on valuuttaa, jota arvotetaan lähes liikaa. Kun kysyn, miltä “menestys” tuntuu hänestä, Zubimendi hymyilee vaimeasti.

“Täällä ei puhuta pakosta voittaa,” hän vastaa. “Voitto on palkinto tehdystä työstä, ei velvollisuus. Me emme tunne painetta – vain halun parantaa, päivä kerrallaan.”

Siinä on jotain syvää, ehkä jopa baskilaista. Siellä, missä hän varttui, oppii kärsivällisyyttä. Pelaajat kasvavat siellä sateessa, uurteiden ja rytmien keskellä – paikassa, jossa mikään arvokas ei synny kiireessä.

Hiljainen johtaja

26-vuotiaana Zubimendi on saapunut siihen vaiheeseen, jossa ura kulkee joko kohti huippua tai alkaa hiipua. Arsenalissa hänestä on tullut korvaamaton. Arteta luottaa häneen täydellisesti, ja se näkyy – hän aloittaa melkein jokaisen ottelun. Hänen työnsä on hiljaista, mutta vaikutus valtava. Hän ei juhli – hän järjestää.

Valioliigassa on nähty monia, jotka ovat tulleet säihkyen ja kadonneet sen saman loisteen alle. Zubimendi ei ole sellainen. Hänessä on tyyneyttä ja nöyryyttä, jotakin lähes antiikkista. Jos jalkapallo olisi eepos, hän olisi sen soturi, joka ei kaipaa kunniaa, vain tehtävän suorittamista.

On helppo kuvitella hänet antiikin sankarina – Odysseuksena, joka on jättänyt taakseen tutut rannat ja etsimässä uutta kotisatamaa. Ehkä hän on löytänyt sen Arsenalin punavalkoisista muureista. Jokaisessa pallon kosketuksessa tuntuu tuo tarina – matka Baskimaan kallioilta Lontoon utuisille kentille.

Ihmisen mittainen tarina

Mutta jalkapallosiirrot eivät koskaan ole pelkkää urheilua. Ne ovat myös ihmisen tarinoita. Kieli vaihtuu, tavat muuttuvat, ympäristö rakentuu uudestaan. Kun puhumme siitä, Zubimendin ääni pehmenee entisestään.

“Olen löytänyt sen, mitä kaipasin,” hän sanoo. “Mutta on vielä liian aikaista sanoa, mihin tämä kaikki johtaa. Haluan vain elää tätä hetkeä ja tehdä työni niin hyvin kuin pystyn.”

Se kuulostaa enemmän päiväkirjamerkinnältä kuin haastattelun vastaukselta. Siinä on jotain ihmisen kokoista – tietoa siitä, että menestys on aina keskeneräinen lause.

Rytmi kaaoksessa

Arsenal elää aikakautta, jossa menneisyys ja tulevaisuus törmäävät jatkuvasti. Se on seura, joka on usein ollut “melkein siellä” ja kaipaa nyt lopullista askelta. Siksi Arteta halusi juuri Zubimendin – pelaajan, joka ei panikoi. Joka ymmärtää, että kaaoksessakin on rytmi.

Kun peli alkaa Emiratesilla ja Arsenal liikkuu yhdellä sykkeenomaisella rytmillä – Odegaard ohjaa vasemmalta, Rice rinnalla, Gyökeres hakee tilaa edestä – Zubimendi seisoo keskellä ja pitää kaiken rauhallisena. Hän ei yritä loistaa, eikä hänen tarvitse. Ilman häntä koko laulu hajoaisi.

Hiljaisuuden kauneus

Ehkä juuri siinä piilee hänen kauneutensa: hiljaisessa vaikutuksessa. Lopulta kaikki tiivistyy yhteen kysymykseen: milloin halu voittaa muuttuu pakoksi, ja milloin siitä tulee taidetta? Zubimendi tuntuu elävän sillä kapealla rajalla. Hän ei etsi mainetta. Hän etsii harmoniaa – hetkeä, jolloin peli pysähtyy yhdeksi sydämenlyönniksi ja kaikki tuntuu kohdallaan.

Ja ehkä juuri sillä hetkellä mestaruudet syntyvät. Ei pakottamalla, vaan olemalla oikeassa paikassa, oikeaan aikaan, sydän vakaana, syöttö puhtaana.

Kun valot sammuvat Emiratesilla ja ilta liukuu pimeään, kentälle jää hetkeksi hänen varjonsa. Se riittää kertomaan kaiken oleellisen. Tässä on mies, joka ei kanna menestyksen painoa – koska hän ei koskaan antanut sen määritellä itseään.