Jari Litmanen päättää uransa hiljaisesti ja kauniisti – Kuningas kentällä viimeistä kertaa poikiensa rinnalla

Jari Litmanen. Pelkkä nimi riittää herättämään tunteita suomalaisessa jalkapallossa. Hän on se pelaaja, jonka tarina tuntuu lähes mytologiselta: poika Lahdesta, joka nousi Ajaxin kuninkaaksi ja teki suomalaisesta jalkapallosta uskonaiheen. Nyt 54-vuotiaana Litmanen saattaa vihdoin olla pelannut viimeisen virallisen ottelunsa – ja kuten hänen uransa parhaat hetket, se tapahtui hiljaisesti, ilman suurta fanfaaria.

Viimeinen ottelu – isä ja pojat samalla kentällä

Viron puolella, Tallinnan hiljaisella kentällä, Litmanen puki päälleen JK Tallinna Kalev Juuniorin pelipaidan. Vastassa oli FC Zapoos, ja tulostaululle jäi lopulta 3–2-tappio. Mutta tulos ei ollut se, mistä tässä hetkessä oli kyse. Tällä kertaa tärkeintä ei ollut voitto, vaan se, että kentällä nähtiin kolme Litmasta – isä ja kaksi poikaa pelaamassa yhdessä.

Siinä oli jotakin runollista. Pallo kiersi yhä isän jalasta toiseen, pienet katseenvaihdot kertoivat enemmän kuin tuhat sanaa. Ottelu oli pieni, mutta hetki oli suuri. Se oli kuin ympyrä, joka sulkeutui juuri oikealla tavalla – ei stadionien metelissä, vaan perheen ja rakkauden ympäröimänä.

Litmanen ei tarvinnut jäähyväisottelua täysille katsomoille. Hänelle riitti yksi peli poikiensa rinnalla.

Ura ilman virallista loppua

Moni on tottunut siihen, että urheilusankarit pitävät näyttävät lopettajaispuheet ja ottavat vastaan kukkakimput ja kunnianosoitukset. Litmanen ei koskaan ollut sellainen. Hän ei sanonut “nyt tämä loppuu” – hän vain jatkoi, silloin tällöin ilmestyen pienille kentille, aina valmiina, jos jalka ja sydän pyysivät.

Vielä 2000-luvun alussa hän oli Euroopan huippua: Ajaxin Mestarien liigan sankari, Liverpoolin ja Barcelonan pelaaja, Huuhkajien kapteeni ja sielu. Hän teki sen, mitä kukaan suomalainen ei ennen häntä ollut pystynyt tekemään – hän teki suomalaisesta jalkapalloilijasta kansainvälisen tähden.

Hänessä yhdistyivät suomalainen sisukkuus ja eurooppalainen eleganssi. Kentällä hän ei ollut pelkkä pelaaja, vaan ajattelija, pelin lukija, mies joka näki yhden askeleen pidemmälle kuin muut.

Enemmän kuin urheilija

Litmanen oli ja on yhä enemmän kuin urheilija. Hänestä tuli kulttuurinen hahmo – nimi, jota kunnioitetaan jääkiekkofaneista musiikkimaailmaan. Hän oli ”Kuningas”, ja kaikki tiesivät miksi. Hän hallitsi tappavan rauhallisesti, ilman turhaa kiivautta, ja näytti, että suomalainenkin voi olla maailmanluokan pelaaja ilman suuria eleitä.

Miksi juuri nyt?

Ehkä Litmanen ei suunnitellut tätä viimeiseksi peliksi. Mutta kuinka kauniisti kohtalo sen järjestikään. Ei juhlakonetta, ei mediahälinää, vain yksi ottelu Virossa, hiljaisella kentällä, jossa isä ja pojat pelasivat yhdessä.

Jos hän olisi saanut itse päättää, ehkä hän olisi valinnut juuri tämän tavan jättää kentän. Ei suurta näytöstä, vaan aidon hetken, jossa jalkapallon ydin – ilo ja yhteys – olivat läsnä.

Perintö, joka näkyy kaikkialla

Vaikka Litmanen ei enää olisi kentällä, hänen jalanjälkensä tuntuvat edelleen joka puolella suomalaista jalkapalloa. Teemu Pukin kaltaisten pelaajien rohkeus, Huuhkajien nykyinen itseluottamus ja suomalaisen jalkapallon uskottavuus Euroopassa – kaikki ne kantavat osaltaan Litmasen perintöä.

Hän teki mahdolliseksi sen, että suomalaiset voivat katsoa isoihin kenttiin ja sanoa: ”Miksi emme mekin voisi?”

Onko tämä lopullista?

Litmasen kohdalla pitäisi ehkä olla varovainen sanomaan sanaa “lopullinen”. Hän on aiemminkin palannut, kun kukaan ei sitä odottanut. Mutta jos tämä olikin se viimeinen ottelu, se oli täydellinen päätös: inhimillinen, lämmin ja hiljaisen kaunis.

Hän tuli jalkapallon äärelle rakkaudesta peliin – ja näyttää siltä, että juuri rakkaus sai myös päättää tarinan.

Jari Litmanen, suomalaisen jalkapallon Kuningas, voi vihdoin sulkea kirjan kannet. Ei surullisesti, vaan hymyillen – niin kuin mies, joka tietää löytäneensä viimeisen unelmansa.