Juventuksen kolmen valmentajan kirous – myrskyn varjossa kohti uutta alkua
Torinon yllä leijailee taas tuttu varjo. Se ei ole pelkkä tappioiden, vaan sekasorron sävyttämä pilvi – sellainen, joka tuntuu aina löytävän tiensä Juventuksen ylle, vaikka aurinko paistaisi täysillä. Seura antoi jo lokakuun lopulla potkut Igor Tudorille, eikä kukaan enää jaksanut yllättyä. Päätös tuntui vain yhdeltä kohtaukselta pitkässä näytelmässä, jota on pyöritetty vuodesta toiseen: draamassa, jossa Juventus maksaa yhä hintaa niistä ratkaisuista, jotka kerran tehtiin liikaa tunne edellä ja liian vähän järjellä.
Mutta tämä tarina on enemmän kuin urheilua. Se on kuin kreikkalainen tragedia, jossa jumalat katsovat ylhäältä ja hymyilevät ovelasti ihmisten yrityksille hallita omaa kohtaloaan. Juventus maksaa tällä hetkellä palkkaa kolmelle päävalmentajalle yhtä aikaa – kolmen eri aikakauden miehille, jotka kummittelevat seuran budjetissa kuin aaveet tyhjällä stadionilla. Kaksi seuraavaa vuotta he ovat siellä, tilinpäätöksen marginaalissa, muistuttamassa yhdestä yksinkertaisesta totuudesta: kohtalolta ei voi paeta.
Kolme nimeä, yksi taakka
Kun Juventus nyt suunnittelee tulevaa kauttaan, sen harteilla painaa sekalainen seurue: Thiago Motta, Igor Tudor – ja vielä nimeämätön “seuraava mies”, jonka kasvoja fanit eivät vielä tunne, mutta jonka he varmasti tulevat tuntemaan, jos tulokset eivät parane. Kolmen valmentajan yhteinen palkkataakka on niin raskas, että se tuntuu painavan koko seuran tunnuksen, tuon rautaisen logon, syvälle maahan.
Mottan tarina Juventuksessa ehti olla lyhyt, mutta herätti paljon toivoa. Hän toi mukanaan idean uudesta alusta – halun rakentaa moderni, rohkea joukkue, joka löytäisi oman identiteettinsä. Mutta Serie A ei tunne kärsivällisyyttä. Kun voittoja ei tule, ovet sulkeutuvat nopeasti.
Tudor puolestaan oli soturimainen hahmo, kuin historiallinen sankari, joka saapui keskelle kaaosta ja sai viime hetkillä johdettua joukkueen takaisin Mestarien liigaan. Se oli hetkeksi paluu valoon. Ja silti, ennen kuin hän ehti asettua aloilleen, tuli miekka. Potkut. Sopimus jatkuu kuitenkin vuoteen 2027 – ja niin jatkuu myös hänen varjonsa seuran kustannuksissa.
Raha vastaan identiteetti
Juventus aloitti aikanaan uuden aikakauden haaveenaan yhdistää loistokas historia ja nykyaikainen menestyksen malli. Unelma oli selvä: Euroopan huipulle niin kentällä kuin tilinpäätöksessä. Nyt tilanne on toinen. Kun talousosaston Excel-taulukoita selaa, rivit täyttyvät valmentajista, ei enää pelaajakaupoista.
Samaan aikaan Milano kukoistaa, Inter on löytänyt rytminsä ja Napoli sytyttää Etelä-Italian intohimon tuttuun tyyliinsä. Juventus sen sijaan näyttää edelleen etsivän itseään. Sen mennyt loisto on kuin kultapölyä, joka kimaltaa kauniisti valossa, mutta jota ei voi enää koskettaa ilman, että se haihtuu ilmaan.
Juventus on organisaatio, joka on liian suuri epäonnistuakseen – ja juuri siksi sen pakolliset epäonnistumiset näyttävät aina dramaattisilta. Kaikessa on hieman italialaista teatteria. Päätökset tehdään suurella eleellä, ja jokainen kaaos muistuttaa jostain tavattoman inhimillisestä: siitä, kuinka vaikeaa on säilyttää kontrolli, kun historia ja ego painavat hartioilla.
Fanit, nuo hiljaiset todistajat
Torinon kaduille kokoontuu joka viikko kannattajia, joista on vuosien varrella tullut kuin antiikin kuoro – he eivät enää huuda, vaan puhuvat hiljaa keskenään. “Non è più la Juve,” sanoo vanha mies Piazza Castrolla, mustavalkoinen huivi hartioillaan. “Tämä ei ole enää sama Juve.”
He ovat nähneet kaiken: Calciopolin myrskyn, mestaruuskaudet, Buffonin kyynelten ja Ronaldon kautta seuranneen hiljaisen alamäen. He tietävät, että Juventus ei kuole koskaan – mutta myös sen, ettei se enää ole entisensä. Heidän uskonsa on kuin vanha kirkko: seinät murenevat, mutta kynttilät palavat yhä. Ja juuri siinä piilee Juventuksen todellinen sydän.
Kevään toivo vai uusi myrsky?
Seuraavien kuukausien aikana Juventus joutuu vaikeiden päätösten eteen. Kolmen valmentajan palkkalista symboloi jotain syvempää kuin taloudellisia ongelmia – se kuvaa seuran tapaa kantaa mukanaan menneisyyden virheitä, jotka eivät jätä rauhaan. Jokainen sopimus on kuin uusi kahle, joka sitoo seuraa siihen, mitä se on ollut, ei siihen, mitä se voisi olla.
Kuka sitten on seuraava mies ruorissa? Huhut käyvät kuumina: uusia italialaisia nimiä syntyy ja katoaa otsikoissa. Mutta kenties tärkein kysymys ei liity taktiikkaan tai pelityyliin – vaan siihen, voiko Juventus vihdoin katkaista oman kirouksensa.
Myytti jatkuu
Juventus ei ole enää vain jalkapalloseura. Se on tarina, jota seurataan kuin moniosaista draamaa – täynnä ylpeyden, virheiden ja toivon sävyjä. Jokainen kausi alkaa lupauksella, että tämä kerta olisi erilainen. Usein se ei ole. Ja silti fanit palaavat, stadion täyttyy ja myytti jatkuu.
Kolmen päävalmentajan palkkalista on kuin peili. Se kertoo epävarmuudesta, kunnian himosta ja yrityksestä ottaa menneisyydestä kiinni – mutta samalla uskosta siihen, että kaiken tuon myllerryksen keskeltä voi syntyä jotain uutta.
Ehkä jossain siellä, sumun takana, Juventus löytää taas sen, mitä sen vanha motto lupasi: Fino alla fine – loppuun asti.