Newcastle Unitedin taistelu tuskan keskellä – Isakin nivusvamma, Gordonin paluu ja joukkueen myyttinen taival

Sataa taas St. James’ Parkissa. Sellainen tiheä, brittiläinen sade, joka tekee vanhoista kiviseinistä entistäkin harmaampia ja saa katsojat vetämään kauluspaidat tiukemmin kaulaan. Sade on kuin varoitus — ei vain kelin, vaan kohtalon. Jokainen pisara tuntuu muistutukselta siitä, että pohjoisen suurseura Newcastle United käy jälleen kamppailua, joka on yhtä paljon henkinen kuin fyysinen.

Ei vastustajia kentällä, vaan varjoja hoitohuoneessa. Tällä kertaa ei ole kysymys taktiikasta, vaan hauraasta ihmisruumiista.

Isakin hiljainen tusina

Alexander Isak. Tuo Ruotsin oma prinssi, jolla on aaltoileva askel ja vaisto kuin metsästäjällä. Silloin kun hän pelaa, Newcastlen hyökkäyspeli sykkii hänen tahtiaan. Vasta Brentfordia vastaan hän iski jälleen, liikkeet sulavia, katse määrätietoinen — ja silti… jotain oli pielessä. Isakin liike muistutti laivaa vanhalla merellä, loistava ulkokuori, mutta keulan alla kolhuja, joita ei voi huutaa yleisölle.

Syy? Nivusvamma. Vaiva, joka ei tee numeroa itsestään, mutta loukkaa juuri siellä missä liike alkaa ja päätökset syntyvät.

Ja joka pahimmillaan hiipii takaisin, vaikka sen luulisi jo selättäneen. Valmentaja Eddie Howe puhui siitä perjantain lehdistötilaisuudessa kuin huonosta unesta, joka palaa ovelle aina, kun toivot ettei enää tarvitsisi katsoa taakseen.

”Alex ei ole loukkaantumisherkkä”, hän sanoi hiljaa, ”mutta tämä vamma… se ei anna periksi.”

Ja siinä äänessä oli jotain surumielistä. Kuten mies, joka tietää, miten läheltä mestaruus voi karata pelkän lihaksen venähdyksen vuoksi.

Gordonin iskut ja yksinäiset harjoitukset

Ja Isak ei ole yksin. Anthony Gordon – sähäkkä laitalinkki, jonka nopeus saa stadionin humisemaan – on myös telakalla. Kolhiintunut maajoukkuekomennuksella, nyt erillisharjoitusten parissa, kaukana kentän ytimessä tapahtuvasta sodankäynnistä.

Howe yritti olla neutraali.

”Hän harjoittelee erikseen”, valmentaja totesi

mutta siinä lauseessa kaikui yksinäisyys. Gordon ei ole vielä poispele, mutta ei vielä valmiskaan. Ja kun joukkue pelin alkaessa nostaa päätään, hänen poissaolonsa tuntuu kuin yksi ääni puuttuisi kuorosta.

Joelintonin ja muiden sotureiden paluu?

Joelinton. Brasilialainen tankki keskikentällä, joka harvoin peruuttanut — ei edes silloin, kun sattuu. Hän koki polvivamman, mutta signaalit kentän laidalta kertovat, että Leicesteriä vastaan hän saattaa olla mukana.

Mutta kuka enää uskoo kuntoraporteihin? Tähän aikaan vuodesta, kun jokainen sekunti kentällä on arvokas, fanit eivät enää lue lääketiedotteita luottaen. He katsovat silmiin. Kysymys kuuluu: onko pelaaja valmis hyppäämään tuntemattomaan vielä kerran?

Tämä ei ole vain peli – tämä on myytti

Tämä ei ole vain lista loukkaantumisista. Tämä on tarina. Se kertoo jalkapallon todellisesta luonteesta eivätkä päähenkilöt ole vain pelaajia — he ovat sotureita, jotka kantavat mukanaan kipua, kaipausta ja uskoa.

Jalat, jotka venyvät kohti maalia, selkään iskeytyvät taklaukset, ja hiljaiset hetket huoneessa, jossa ollaan osa joukkuetta mutta fyysisesti kaukana taistelusta – kaikki ne piirtävät kuvaa joukkueesta, joka yrittää muuta kuin pisteitä. Se yrittää elää tarinaansa suurempana.

Kun fanit katsovat ottelua viikonloppuna Leicesteriä vastaan, he eivät katso vain peliä. He katsovat näyttämölle, jossa jokainen pelaaja, loukkaantunut tai ei, on osa suurempaa kertomusta. Siinä ei ole kyse täydellisyydestä. Siinä on kyse uskollisuudesta.

• Isakin sykkivä kipu? Se on säkeistö lauluun, jota tunnemme enemmän sydämellä kuin korvalla.
• Gordonin hiljaiset juoksut tyhjällä kentällä? Ne ovat askeleita takaisin valoon.

Newcastlen kannattajat – ne, jotka tuntevat jokaisen kivikujan kaupungin laidalla – eivät kaipaa virheetöntä konetta. He haluavat nähdä sydämen. Ja niin kauan kuin heidän pelaajansa astuvat kentälle, vaikka tietäen että joka sprintti voi olla viimeinen, he pysyvät rinnalla.

Koska todellisuudessa peli ei ala pillin vihellyksestä. Se alkaa paljon ennen sitä – kipuhuoneessa, kuntosalilla, hiljaisessa puheessa lääkärin kanssa. Ja se loppuu vasta, kun kukaan ei enää puhukaan.

Mutta juuri nyt? Legenda elää. Ja sateisessa kaupungissa, jonka sydän on mustavalkoinen, se sykkii yhä.