Aaron Ramsdale matkalla kohti seuraavaa unelmaa – maalivahdin matka epävarmuuden halki
Aaron Ramsdale ei ole mies, joka istuu aloillaan — ei jalkapallokentällä eikä elämässään. Hän tuntuu olevan aina liikkeessä, etsimässä, pohdiskellen. Nytkin, Southamptonin etelärannikon tuulissa, 26-vuotias Englannin maajoukkuevahti seisoo jälleen risteyksessä, missä seuraava askeleen suunta on yhtä epävarma kuin brittiläinen kesäsää.
Etelärannikon mahdollisuus
Southamptonin siirto oli mahdollisuus. Ramsdale oli jäänyt syrjään Arsenalin kirkkaista valoista, katsellen pelejä vaihtopenkiltä yhä useammin – mutta loskassa, ei loistossa. Kun Southampton kutsui, se ei ollut vain siirto Englannin etelärannikolle — se oli tilaisuus näyttää, että hänellä on vielä annettavaa.
Ja hänellä oli. Hän esiintyi tällä kaudella 22 ottelussa, jokaisessa niistä pelaajana, joka halusi kovasti todistaa kuuluvansa takaisin huipulle. Mutta vaikka kentällä on taas pelattavaa, elämä edelleen kysyy: mitä seuraavaksi?
Oma ääni, ilman PR-koneistoa
”Rakastan tätä seuraa ja aluetta,” Ramsdale kertoo hiljaa. Siinä ei ole urheilijan kliseetä tai pakotettua lausetta PR-toimistolta – se on vilpitön ääni, joka kuulostaa siltä kuin tulisi suoraan meren yli, hieman suolan ja kaipauksen sävyttämänä. Mutta rakkaudella on rajansa. Southampton ei ole turvapaikka, johon rakentaa elinikäistä uraa – ei vielä, eikä ehkä koskaan.
Horisontissa kysymyksiä enemmän kuin vastauksia
Joukkueen tulevaisuus on hämärän peitossa. Mahdollinen putoaminen Mestaruussarjaan olisi iso isku, niin kentällä kuin talouspuolellakin. Ramsdalen on mahdotonta olla täysin varma jääkö hän seuraan vai onko taas aika vaihtaa maisemaa.
Tässä vaiheessa esiin nousevat ne kysymykset, joita pelaajat harvoin sanovat ääneen mutta jotka silti niin monia jäytävät. Ramsdale ei puhu seuraavasta siirrosta kuin jalkapalloilija, joka tökkii agenttia olkapäähän puhelin kädessä. Hän puhuu kuin ihminen, jonka elämän käännökset eivät tapahdu vain kentän viivojen sisäpuolella.
Inhimillisyyttä pelin takaa
”Ehkä löydän vielä sen seuran, jossa viihdyn 10–12 vuotta. Tai ehkä siirryn taas, ja teen töitä päivä kerrallaan,” hän sanoo. Kirkasta suunnitelmaa ei ole. Ainoa varmuus on, että jossain siellä on seura, josta jää tunne: tänne kuulun, edes hetkeksi.
Hän mainitsee esikuvansa Ben Fosterin – toisen brittimaalivahdin, joka kiersi useita seuroja ennen kuin pysähtyi. Foster löysi lopulta rauhan West Bromwichissa. Ehkä Ramsdalelle käy samoin. Tai ehkä tie vielä kiertää Italiaan, Espanjaan, tai takaisin Englannin pohjoiseen, missä sade ei säästä ketään.
Parhaat vuodet edessä – mutta kiire ei ole
Vaikka Ramsdale on vielä nuori, vasta 26, hänen puheistaan huokuu kypsempi ääni, sellainen joka on nähnyt hieman liikaa liian varhain. Jalkapalloura tuo mukanaan paljon:
- loistoa
- seuraajien palvontaa
- mahdollisuuksia
- painetta ja epävarmuutta
Ramsdale tuntuu tietävän tämän. Hän tietää, että maalivahdin rooli on yksinäinen jo kentällä: seisoen selkä joukkueeseen päin, ainoana, joka voi pelastaa tai pettää viime hetkellä. Harvalla on varaa epäonnistua niin näkyvästi.
Hiljaisuutta etsimässä
Ehkä juuri siksi hän on jättänyt sosiaalisen median pois. Monelle jää urheilun ulkopuoleinen maailma mysteeriksi, mutta pelaajille se virtuaalinen kuhina voi olla huuto: hyvä tai hirveä, mutta harvoin hiljainen.
Kaikista näistä tunnoista huolimatta Ramsdale ei vaikuta murentuneelta. Hän kuulostaa satakieleltä, joka laulaa myrskyn keskellä. Ei siksi, että se olisi helppoa — vaan siksi, että se on tarpeellista. Vielä ei ole tullut aika vaieta.
Seuraava siirto – vai seuraava pysähdys?
Nyt hän odottaa jälleen siirtoikkunan avautumista – sitä hetkeä, jolloin puhelimet alkavat soida enemmän kuin treenikentän kellot. Kenties hän pakkaa taas laukkunsa. Ehkä ei. Hän on valmis molempiin, mutta toivoo silti enemmän kuin sanojaan paljastaa.
Tarinallisesti hän on parhaassa kohdassa. Ei päätöksessä eikä alussa – vaan juuri siinä intensiivisessä keskikohdassa, missä käänne tapahtuu. Tiedämme vain tämän: Ramsdale ei ole vielä valmis luopumaan pelistä, eikä hän aio tyytyä vilttiin penkillä. Sydän yhä läikkyy, torjuntahanskat eivät ole vieläkään kuivuneet.
Matka jatkuu
Ehkä ensi kaudella näemme hänet jälleen uudessa ympäristössä, uudessa kulttuurissa, mahdollisesti aivan eri kielellä toivottamassa puolustajille toiselta puolelta maailmaa: ”Minä hoidan tämän.”
Aaron Ramsdale ei ehkä ole koko kansan ikoni. Hänestä ei välttämättä veistetä patsaita tai myydä nimellä fanipaitoja joka kadunkulmassa. Mutta hän on osa jalkapallotarinaa, jossa jokainen pelaaja joutuu joskus miettimään, missä heidän paikkansa todella on. Nämä hetket, tuskallisen kauniit ja täynnä kysymyksiä, tekevät urheilusta inhimillistä.
Ja jos jotain tiedämme, niin tämän: seuraava pysäkki on jo jossain, odottamassa. Ja Ramsdale — hän on jo matkalla.
