Jack Grealishin hiljainen tragedia Manchesterin derbyssä – mitä tapahtui ottelun jälkeen
Ilta oli juuri laskeutumassa Manchesterin ylle, sellainen kevättalven tyyni ilta, jossa ilmassa leijuu vielä hieman sähköä pelin jäljiltä. Etihad-stadionin valot loistivat vielä hetken, ennen kuin hiljaisuus alkoi vallata kaupungin kadut – mutta juuri silloin, kun kaikki luulivat illan päättyvän tavalliseen urheilujuhlan happamaan sävyyn, tapahtui jotain, joka repäisi verhon irti pelistä ja paljasti jotain synkempää.
Sunnuntai-illan Manchesterin derby ei ollut se spektaakkeli, jota fanit odottivat. Manchester City ja Manchester United kampesivat 90 minuuttia ilman ainuttakaan maalia – kuin kaksi väsynyttä taistelijaa, jotka olivat unohtaneet miksi ottivat yhteen alun perinkään. Kentällä tunnelma oli jännittynyt, mutta kliininen; ottelu päättyi siihen, mistä se alkoikin – 0–0.
Mutta elämän dramaattisimmat hetket eivät aina tapahdu pelissä.
Kun stadionin käytävät alkoivat vähitellen tyhjentyä ja ihmisvirrat valuivat ulos, yksi tunnetuimmista pelaajista – Jack Grealish – kohtasi hetken, joka kajoaa syvemmälle kuin mikään tilasto voi koskaan paljastaa. Fanien keskellä, sekavassa vilinässä, 20-vuotias mies kävi käsiksi Grealishiin. Keskellä ihmismassaa tämä yksittäinen fani – jos häntä voi sillä nimellä enää kutsua – löi Grealishia kasvoihin.
Hetki oli ohi nopeasti. Mutta sen vaikutus jää – huokuvana hiljaisuutena, katseiden kääntymisenä, raskas vetäisy keuhkoissa. Pelaajien ympärillä oli turvatoimia, toki, mutta tämä oli silti läpimurto. Hetki paljasti Gazprom-maustetun jalkapallotodellisuuden alta sen hauraan ytimen: idoliksi nostettu pelaaja seisomassa vaiti, yksin katseet päällään – ei enää vain atleettina, vaan ihmisenä, alttiina.
Ristiriitojen kohde
Poliisi toimi nopeasti ja hyökkääjä pidätettiin. Fyysisiä vammoja ei Grealishille jäänyt, mutta se ei tee iskusta merkityksetöntä. Kaupunki oli hiljainen, mutta alkoi silti kuiskia: Miten tähän päädyttiin? Ja miksi?
Jack Grealish ei ollut ottelussa pääosassa. Hän tuli kentälle vasta viimeiseksi vartiksi, korvaten Ilkay Gündoğanin – ei maalia, ei draamaa, ei edes erityisen näkyvää pelaamista. Mutta hetkeä myöhemmin hän oli tarinan keskipisteessä. Eikä siksi, mitä teki kentällä, vaan koska oli siellä. Koska oli ”Jack Grealish”, pubien puhuttu, median kuvaama, ristiriitainen ja rakastettu – ja joillekin syystä tai toisesta sopiva kohde.
Yksittäinen teko vai laajempi oire?
Tämä tapaus ei ollut vain ohimenevä ylilyönti. Se oli viesti – ehkä tiedostamaton, mutta silti täynnä tunnetta.
Se antoi kasvot sille, mitä tapahtuu, kun intohimo muuttuu pakkomielteeksi, kun urheilu luisuu omistamisen harmaaseen maastoon.
- Mikä oikeus katsojalla on pelaajaan?
- Kuinka suuri osuus on medialla pelaajan maineessa?
- Mistä oikeasti haetaan syyllistä – yksilöstä vai kulttuurista?
Ja ehkä kaikkein ahdistavin kysymys: Onko mikään pyhää, jos edes ottelun jälkeen kentältä poistunut pelaaja ei ole turvassa?
Ihmisenä kentällä ja sen ulkopuolella
Grealishin tarina ei ole yksinkertainen. Hän on ollut median lemmikki ja sylkykuppi. Hänen tyylinsä – hiukset, shortsit, hulvattomat bilekuvat vuosien varrelta – ovat olleet yhtä kiinnostavia kuin hänen pelinsä. Hän on inhimillinen vyyhti, joka kietoo fanit, kriitikot ja uteliaat yhteen – eikä hän ole koskaan pelännyt olla oma itsensä.
Mutta entä sitten, kun omana itsenään oleminen muuttuu riskiksi?
On helppo ajatella, että tämä oli yksittäinen teko, yksittäisen ihmisen tekijänä. Mutta olisiko kyseinen hyökkäys tapahtunut, ellei some, media ja fanikulttuuri olisi jo aiemmin leiponut Grealishista kohdetta – ensin sankarina, sitten silmätikkuna, sitten jälleen ylistettynä kultapoikana?
Rooli vai todellisuus?
Peli on ollut jo vuosikymmeniä enemmän kuin juuri se 90-minuuttinen. Siinä on rahaa, imagoa, valtataistelua. Pelaajat eivät vain pelaa –
- he kantavat rooleja
- heihin kohdistuu odotuksia ja paineita
- he ovat lavasteita tarinoissa, joihin eivät itse kirjoita sanoja
Grealish ei ole ainoa, joka on kokenut tämän rajan hämärtymisen. Mutta juuri tässä, tässä yhdessä hetkessä eräällä Manchesterin stadionin ulkopuolisella käytävällä, tapahtui muistutus meille kaikille: urheilijat eivät ole panssaroituja, vaikka he juoksisivat stadionilla kuin sotilaat.
Muistutus ihmisyydestä
Se ei tarkoita, etteivätkö loisto ja intohimo kuuluisi peliin. Tottakai kuuluvat – juuri ne tekevät jalkapallosta sen, mitä se on. Mutta silloin tällöin, kuin ohikiitävä ukkoskuuro kirkkaalla taivaalla, maailma nykäisee meitä hartiasta ja muistuttaa: ihmisyys ei katoa stadionille. Eikä sen pitäisi.
Tämän kaiken keskellä istuu nyt Jack Grealish – vähän hiljaisempana kuin tavallisesti, ehkä hieman väsyneenä, ehkä vähän pettyneenä siihen, että jopa maalittoman perusottelun jälkeenkin hänestä tuli tarinan keskiö – mutta väärällä tavalla.
Kun stadionin valot viimein sammuivat ja illan kostea tuuli alkoi hajottaa viimeisiä fanien muminan rippeitä, jäi vain yksi asia leijumaan ilmaan: jos Grealish ei ole turvassa, kuka sitten on?
Hiljaisuus jää kaikumaan seiniin, kiveen, ihmisjoukon muistoihin. Ottelu päättyi niin kuin se alkoikin – maaleitta – mutta tarina, se ei lopu loppuvihellykseen. Se jatkuu. Ja ehkä seuraavan kerran, kun huudamme stadionilla nimeä tai vuodatamme somessa mielipidettä, muistamme tämän hetken – ja pidämme ehkä, edes hetken, kiinni siitä ajatuksesta, että pelaajatkin ovat vain ihmisiä.
Ihmisyyden hauraus, kun sen kerran näkee, ei katoa.
