Leicesterin kivulias romahdus Ruud van Nistelrooyn aikakausi päättyy hiljaa ja toivottomasti
Aamu henkäilee koleaa sumua Leicesterin ylle. Tiilitalot seisovat hiljaa, kuin vanhat kuulijat, ja King Power Stadiumin ympärillä vallitsee outo, raskas hiljaisuus. Muisto vuoden 2016 mestaruusjuhlasta on yhä ilmassa – mutta haaleana, kuin kerran rakastettu kuva, joka on kulunut ajan myötä. Se, mikä aikanaan tuntui sadulta, alkaa nyt näyttää tragedialta.
Ruud van Nistelrooy – hiljainen päähenkilö
Ja tämän surumielisen näytelmän päähenkilö? Ruud van Nistelrooy. Jalkapallomaailman tunnettu maalintekijä, mies, joka aikoinaan teki pelkällä katseellaan puolustajat hermostuneiksi – ja nyt, hiljaa sivuun siirrettynä. Ei draamaa, ei suurta jäähyväisnäytöstä. Vain hiljainen päätös: kauden jälkeen tämä luku sulkeutuu.
Football Insiderin mukaan van Nistelrooyn tie Leicesterissä päättyy tähän kauteen. Ja vaikka hänen nimensä vielä kantaa painoarvoa futisseurojen ruokapöydissä, ei se kannatellut joukkuetta pohjalle vaipuvan Leicesterin mukana. Tilanne ei ole vain heikko. Se on lohduton.
- Seitsemän ottelua ilman maalia
- Yhdeksän peräkkäistä tappiota
- Kolme maalia kahteentoista peliin
Se ei ole vain huonoa peliä. Se on kuin sumussa eksymistä – eikä kukaan osaa sanoa, missä seuraava askel pitäisi ottaa.
Särö fanien ja seuran välillä
Kuvittele hetki itsesi King Powerin katsomoon siellä arktisen harmaassa iltapäivässä. Märkä betoni kengän alla. Tuuli, joka puhaltaa suoraan suorituspaikkojen ylle, ei enää kanna fanien laulua – vain raskaita huokauksia. Ja nekin harvakseltaan.
Tämä ei ole enää keskustelua taktiikasta. Fanien tunto on karannut kentästä ihmisten sydämeen. Yksi kannattaja kertoi BBC:lle:
”Meillä ei ole enää tunnetta. Ei yhteyttä. Tämä ei tunnu miltään.”
Eräs vertasi tilannetta elokuvaan ”Päiväni murmelina”. Sama tuska, peli toisensa jälkeen. Ja Jenny – nimettömänä pysytellyt fani – huusi kysymyksen, joka kiteytti kollektiivisen tuskan:
”Emmekö enää koskaan tee maalia?”
Legendan varjo ja realiteetti
Kun van Nistelrooy asteli Leicesterin penkille, moni ajatteli tämän olevan uusi aikakausi. Karismansa ja legendastatuksensa vuoksi hänestä haluttiin nähdä pelastaja. Mutta totuus oli jotain muuta.
Jo hänen tullessaan ruoriin alus oli täynnä vuotoja. Tämä ei ollut käännöksiin valmis ohjus vaan painava tankkeri keskellä myrskyä. Pelaamisen rytmi puuttui. Valmennus näytti eksyneeltä. Tunnelma muuttui:
- Voitonriemusta hiljaisuuden kaiuksi
- Lupaavista visiosta arkipäivän kompasteluksi
Yksi mies ei riitä
On liian helppoa osoittaa sormi vain van Nistelrooyhin. Epätoivon siemenet kylvettiin jo ennen hänen saapumistaan:
- Epäonnistuneet siirrot
- Talousmurheet
- Katkennut pelillinen kehitys
Yksittäinen mies ei voi paikata vuodesta toiseen kytenyttä repeämää. Ja silti, kuten urheilussa usein, vain numeroilla on merkitystä. Vaikka sydän olisi mukana, taululla on vain tulos. Ja se kertoo karua tarinaa.
Kohti Mestaruussarjaa – ja ehkä toivoa?
Nyt näyttää vääjäämättömältä: Leicester on matkalla alas. Paluu Mestaruussarjaan ei ole rangaistus – vaan mahdollisesti uusi alku. Ympäristö, jossa jokainen piste revitään kynnellä ja hampaalla. Ehkä juuri siellä rakentuu jälleen kulttuuri, rooli, ja identiteetti.
Vielä on seitsemän peliä jäljellä, mutta se ei ole pelastusajan mittari. Seuralla on nyt tilaisuus pysähtyä, katsoa peiliin ja kysyä itseltään: mitä todella tarkoittaa olla Leicester?
”Sydän on pelaajissa, mutta sielu on faneissa.”
Jos sielu on faneissa, se on nyt repeämispisteessä. Vaille maaleja, vailla kyyneleitä, ja silti – yhä paikalla. Koska uskollisuus ei riipu taulukosta, vaan identiteetistä.
Van Nistelrooy – epäonnistuminen vai yritys?
Ehkä jonain päivänä van Nistelrooy muistelee tätä aikaa toisin. Ei pelkästään epäonnistuneena urakkana, vaan hetkenä, jolloin hän yritti enemmän kuin kukaan osasi vaatia.
Ja ehkä mekin ymmärrämme, ettei epäonnistuminen aina tarkoita tuomiota. Joskus se on kasvun alku – niin ihmiselle, kuin seuralle. Ja jos oikein uskoo, siitä voi syntyä myös toivo.
Leicesterin kevät on ollut hauras, raskas ja kivinen. Mutta tarinoilla on taipumus jatkua – ja välillä ne myös nousevat.
