Roy Keanen raivo ja Unitedin romahdus Newcastlen murskatappiossa – Illan viha puhui totuutta

Newcastle, sunnuntai-ilta. St. James’ Parkilla vallitsi latautunut tunnelma – ilma viilsi, taivas pysyi matalana ja koko kaupunki tuntui pidättävän hengitystään. Kun ottelun päätösvihellys kajahti ja tulostaulu näytti musertavat 4–1-lukemat Manchester Unitedia vastaan, jotain murtui. Kentällä ei ollut vain häviäjiä – siellä oli joukko ihmisiä, jotka olivat unohtaneet, mitä heidän peliasunsa merkitsi.

Studiossa Roy Keane ei istunut kuin tavallinen asiantuntija. Hän ei ollut analyytikko. Hän oli entinen soturi, jonka arvet tunnistivat veltot askeleet kilometrien päästä.

“Kukaan ei tykkää häviämisestä, mutta on hirveä ero siinä, miten häviää,” Keane sanoi hiljaa mutta jäätävällä painolla. Nuo sanat eivät olleet pelkästään toteamuksia – ne olivat tuomioita. Hän ei tarvinnut korotettua ääntä, koska hänellä oli totuus.

Tämä ei ollut yksittäinen notkahdus. Tämä oli osa jatkumoa. Erään aikakauden hiipumista.

United – valtikka vai varjo?

Manchester Unitedin pelaaminen oli kuin huonosta muotista valettu – palaset eivät istuneet, rytmi puuttui, aggressio oli jossain kaukana pukukoppikäytävillä. Keanen silmissä ei pelattu enää sillä samalla ylpeydellä, jolla esimerkiksi Eric Cantonat tai hän itse puristivat voittoja vaikka hampaat irvessä.

“Pelaajat eivät halua juosta.” Tämä lause irtosi Keanelta kuin salama – kirkas, lyhyt ja kaikki paljastaen. “He eivät ymmärrä, kuinka kovaa tämä liiga oikeasti on.”

Keanen kritiikissä ei ollut kysymys taktiikasta. Se oli sydämen puhetta – mieheltä, joka on nähnyt huiput ja nyt katsoo pohjaa lähietäisyydeltä.

Altay Bayindir – mahdollisuus joka valui käsistä

Turkkilainen maalivahti Altay Bayindir sai harvinaisen sauman näyttää, mutta se muuttui painajaiseksi. Keane ei säästellyt sanojaan: “Anna meille edes mahdollisuus.” Hänen pettymyksensä ei kohdistunut pelkästään virheen tehneeseen yksilöön – vaan siihen, miten koko tilanne paljasti ryhmän haurauden.

Amorimin arkkitehtuuri ja todellisuuden testi

Nuori valmentaja Ruben Amorim oli tullut seuraan pelastajaksi nimettynä, mutta nyt hänen ideologiansa näytti liuskeneen irti englantilaisen jalkapallon arkisesta realismista. Paperilla harkitut muodot eivät enää riittäneet, kun vastustaja löi kasvoille varsikengällä.

Jopa Christian Eriksen – vielä hetki sitten koko futismaailman säteilevä ihme – sai osakseen epäilyn: “Eivät he ole tarpeeksi hyviä Unitediin.” Kommentti oli tyyni, mutta se osui syvälle.

Keanen katse historiaan – ja menetettyyn liekkiin

Kaiken alla kupli kuitenkin tunne, jota moni ei näe ensisilmäyksellä Keanessa: suru. Suru siitä, että rakastettu seura käyttäytyy nyt kuin harmaa varjo entisen voimansa päällä. Kun hän istui studiossa valojen ja linssien keskellä, hän ei ollut vain asiantuntija. Hän oli mies, joka oli menettänyt jotain tärkeää.

Unitedin nykytila? Valioliigan sijalla 14. Ei kriisin ytimessä, mutta tarpeeksi lähellä kuilun reunaa, että sen imu hengittää niskaan. Jäljellä on valinta – taistella tai haihtua massaan.

Pelin jälkeen jää tunne

Valioliiga jatkuu, kierros kierrokselta. Mutta tämä ilta jää elämään toisin – se jää muistiin sanoina, katseina ja ääninä, jotka resonoivat syvemmällä kuin pelkkä peli. Roy Keanen raivo ei ollut vain kiukkua.

Se oli rakkautta – raakaa, rehellistä, pettymyksen verhoamaa tunnetta seuraa kohtaan, joka ei enää tunnista itseään peilistä.

– Aino Koskimaa
| Jalkapallon Lorelie |
Teksti verestä, tarina ruohikolta.