Morgan Rogersin voitokas paluu Etihadille – tarina kadonneesta helmestä joka loistaa jälleen
On hetkiä, jolloin jalkapallo tuntuu olevan enemmän kuin peli. Yksi niistä nähtiin maanantai-iltana Etihad-stadionilla. Kentällä pelattiin toki Valioliiga-ottelu, Manchester City vastaan Aston Villa. Maalit laskettiin ja pisteet jaettiin. Mutta jossain syvämmällä, piilossa tulostaulun numeroiden takana, tapahtui tarinan arvoinen jälleennäkeminen — hetki, jossa menneisyys koputti nykyisyyden oveen.
Sen pääosaa esitti Morgan Rogers.
Jos nimi ei heti kilahtanut kelloissa, et ole yksin. 22-vuotias englantilaishyökkääjä kuului joskus Manchester Cityn akatemiaan, mutta jäi siellä taka-alalle. Hän oli yksi nuorista lahjakkuuksista, niitä, joihin kyllä uskottiin — mutta ei tarpeeksi, eikä riittävän nopeasti. Lopulta Rogers jatkoi matkaansa muiden mahdollisuuksien perässä. Niin kävi liian monelle. Vain harva palaa takaisin. Vielä harvempi tekee sen sillä tavalla, että jättää koko stadionin haukkomaan henkeään.
Mutta se on juuri se, mitä Morgan Rogers teki – Aston Villan paidassa.
Nousu varjoista
Tällä kaudella hänen tilastoihinsa on kirjattu:
- 8 maalia
- 9 maalisyöttöä
Mutta pelkät numerot eivät riitä kertomaan sitä tarinaa, joka näkyy hänen pelissään. Siinä on jotain muuta. Jotain, joka kasvaa vuosista varjoissa ja yrityksistä, jotka eivät heti kantaneet. Se on kapinaa epäuskoa vastaan. Se on itsensä löytäminen, uudelleen.
Guardiolan ääni paljastaa
Ennen ottelua, Pep Guardiola – Cityn mestarivalmentaja – ei peitellyt tunteitaan. ”Rogers on huima pelaaja,” hän sanoi. Tavallinen lausunto ehkä, mutta ääneenpainossa oli muutakin kuin kohteliaisuutta. Se oli tunnustus – ehkä jopa pieni pisto sydämessä siitä, että Cityn valmennus ei aikoinaan nähnyt, mitä olisi voinut tulla.
”Hän oli kakkosjoukkueessamme ja harjoitteli joskus meidän kanssamme. Meillä oli käsissä todellinen huippupelaaja.”
Toiset valmentajat eivät ehkä sano sitä ääneen. Guardiola sanoi – ja hänen katseestaan pystyi lukemaan, että menneisyys ei ollut karissut ihan vielä harteilta.
Tulos ei ollut illan tärkein
Itse peli päättyi Cityn 2–1-voittoon. Mutta se ei ollut illan olennaisin lopputulos. Katsomossa, kentän laidalla ja ehkä myös Guardiolan sydämessä jäi elämään toinen tarina. Se, jossa yksi menetetty helmi oli palannut, ei anteeksipyynnön pyytäjänä, vaan täydessä iskussa.
Rogersin taidetta nurmella
Vasemmalla laidalla hän muodosti lähes runollisen yhteyden Villan Kaoru Mitoman kanssa. He liikkuivat kentällä sulavasti, kuin parivaljakko, joka puhuu omaa hiljaista kieltään. Jokainen syöttö kuului rytmiin, jokainen juoksu viimeisteli lauseen. Oli kuin Rogers olisi maalaillut näkymättömiä kuvioita viheriölle, kuin jokainen hänen kosketuksensa olisi sanoittanut omaa tarinaansa.
Cityn puolustus ei ollut heikko, mutta silti Rogers säkenöi. Ei siksi, että hänellä olisi ollut jokin erityinen rooli, vaan siksi, että viimeinkin hänellä oli tila loistaa. Hänellä oli mahdollisuus. Se riitti.
Katse, joka jäi kaikumaan
Ehkä juuri siinä piili Guardiolan äänensävyn haikeus. Pelejä voitetaan, pisteitä kerätään – mutta joskus suurimman vaikutuksen tekee se hetki, kun näet silmiesi edessä jonkun, jonka ohitit. Et siksi, että hän ei olisi ollut valmis – vaan siksi, että et katsonut tarpeeksi tarkkaan.
Jalkapallo on peli, mutta välillä se menee runouden puolelle. Siellä, missä tarinat kulkevat kohtalon kaaria pitkin, missä pienet hetket muuttuvat suuriksi. Ja siellä, jossain muistiemme marginaalissa, oli Morgan Rogers – kerran vain lupaus, nyt jo kirkas tähti, jonka valo ei enää pyydä lupaa loistaa.
Suurin voitto
Ehkä suurin voitto tänä iltana ei tullut pisteissä. Ehkä se oli siinä, kun entinen valmentaja katsoo pelaajaa, jonka tunsi, ja sanoo hiljaa itsekin yllättyneenä: ”Me emme nähneet ajoissa.” Nyt hän näkee.
Morgan Rogers ei ole enää se poika, joka yritti murtautua maailmaan. Hän on mies, joka tekee sen. Ja juuri niin syntyy uuden tarinan alku – ehkä jo ensi kauden suurin legenda, joka kerran vilisi raportin lopussa alemmassa sarjassa. Nyt hän juoksi Etihadin kentällä kuin oma elämänsä olisi ollut panoksena.
Ja ehkä juuri sitä se olikin.
Muistutus
Se on muistutus meille kaikille: jokaisessa kakkosjoukkueessa asuu mahdollinen päähenkilö. Ja joskus –
- kun tähdet osuvat oikein,
- kun valokeila osuu oikeaan paikkaan,
- – he palaavat näyttämään, mihin he olisivat kyenneet jo silloin.
Jos vain joku olisi antanut tilaisuuden.
