FC Hakan ja EIFn kariutunut farmiyhteistyö herättää tunteita – Pykälä 17b murskasi futisunelman
Joskus jalkapallo kertoo suurimmat tarinansa ennen kuin ensimmäinenkään pallo ehtii vieriä kentälle. Keväällä 2025 yksi tuollaisista tarinoista alkoi rakentua – ja päättyi – ennen ensi henkäystä. FC Haka ja Ekenäs IF, kaksi hyvin erilaista mutta yhtä palavasti jalkapalloon uskova seuraa, olivat valmiita rakentamaan farmiyhteistyön, jossa molemmat saisivat enemmän kuin antoivat.
Se näytti paperilla lähes täydelliseltä. Haka, suomalaisen futiksen peruskallio Valkeakoskelta, etsi peliaikaa nuorilleen. EIF, Tammisaaren ylpeys ja juuri Ykkösliigaan pudonnut, kaipasi leveyttä ja laatua nousupyrkimyksiinsä. Yhdessä he olisivat olleet enemmän kuin osiensa summa – yhdistelmä kokemusta ja tulevaisuutta, kasvualusta pelaajille, joille vaihtopenkki oli jäänyt liian tutuksi.
Mutta jalkapallon maailma on sääntöjen maailma. Ja juuri yksi niistä, kylmä ja tunteeton, kaatoi kaiken kuin kevätmyrsky Tammisaaren rantaan.
Sääntö kuin seinä – Pykälä 17b iskee tiskiin
Palloliiton farmisopimuksia säätelevät pykälät voivat olla kuin kiviset muurit intohimon tiellä. Tällä kertaa esteeksi nousi Pykälä 17b – säännös, jonka mukaan Ykkösliigassa pelaava seura ei voi nousta Veikkausliigaan, jos sillä on farmisopimus pääsarjajoukkueen kanssa.
Toisin sanoen: EIF:n olisi pitänyt valita.
- Joko yhteistyö Hakan kanssa
- Tai mahdollisuus tavoitella nousua takaisin Veikkausliigaan
Kehitys vai unelma?
”Olisimme mielellämme hakeneet peliaikaa nuorille ja lahjakkaille pelaajillemme Ykkösliigan tasolta, mutta uusitut farmisopimuspykälät estivät yhteistyön,” totesi Hakan toimitusjohtaja Olli Huttunen. Siinä lausunnossa oli jotain syvempää – ripaus pettymyksen tukahdutettua katkeruutta.
Se ei ollut enää vain sääntö. Se oli menetetty mahdollisuus. Niin Hakan kuin EIF:kin puolelta.
EIF:n keväinen nousukiito jäädyttää byrokratia
EIF ei tullut tämän kauden alkuun surun sumussa, vaikka viime vuoden putoaminen oli kipeä. He tulivat sisuuntuneina, kahtena voittona ja uudenlaisen itseluottamuksen purjeet selässään. Tässä ympäristössä ajatus vahvasta farmikumppanista – kuten Hakasta – oli kuin lisäbuusti jo valmiiksi nälkäiseen projektiin.
Mutta nyt, kun potentiaalinen yhteistyö on kuollut, EIF:n tie ylös täytyy kulkea yksin. Ilman niitä nuoria valtakunnan lahjakkuuksia, jotka olisivat voineet tuoda syvyyttä ja vaihtoehtoja. Ilman mahdollisuutta rakentaa sellaista mallia, jota suomalainen futis nimenomaan kaipaa:
- Yhteistyötä
- Ei kilpailua kehitystä vastaan
Haka ja EIF: eri kieliä, sama tunne
FC Hakan historia on kuin tarina työväenperinteestä ja kyläkunnian sankareista. Kun Haka astuu kentälle, mukana tulee koko Valkeakosken tarina. EIF taas on jotain aivan muuta – pieni seura, jolla on suuri sydän, ja jonka pelifilosofia hakee kauneuden ja kehityksen tasapainoa. Kulttuurit ovat erilaiset, mutta intohimo on sama.
Yhteistyö näiden kahden välillä olisi voinut olla jotain uutta ja harvinaista Suomessa. Ei vain pelaajavaihtoa, vaan vastavuoroisuutta, joka olisi voinut avata polkuja nuorille ja osoittaa, että pääsarjojen ja alempien tasojen välillä voi olla sillan, ei muurin, paikka.
Mutta koska sääntö.
Sääntö, joka tahtoo hyvää, mutta tekee pahaa
Pykälän tausta on ymmärrettävä – sen on tarkoitus suojella sarjojen reiluutta ja estää farmijoukkueita ottamasta paikkoja ”oikeilta nousijoilta”. Mutta entä kun lopputulos estää ihan oikeita unelmia?
Tilanne on herkullisen ironinen: sääntö, jonka pitäisi tukea kehitystä, tukahdutti kehityksen.
Ja lopulta, ne jotka kärsivät eniten, ovat kenties ne, kenellä on vähiten ääntä: nuoret pelaajat.
- Ne, jotka nyt katsovat ympärilleen
- Ja miettivät, missä saavat peliaikaa
- Kun yksi portti sulkeutui ennen kuin ehti edes kunnolla avautua
Tuhkasta – ehkä taas kipinää
Jäljelle jää kaksi seuraa, jotka vilpittömästi halusivat rakentaa jotain yhteistä. Nyt molemmat jatkavat matkaansa omin päin. Haka etsii uusia keinoja peluuttaa nuoriaan, EIF hakee takaisinpaikkaansa Suomen futiskartalta – kahta voittoa harteillaan ja kova tahto sydämessä.
Ehkä pettymyksestä kasvaa uusi palo; ehkä juuri nämä esteet pakottavat etsimään luovempia – ja kestävämpiä – ratkaisuja.
Kentällä peli kuitenkin jatkuu. Sääntöpaperit eivät juokse linjaa pitkin, eivät tee katkoja, eivät laita sitä ratkaisevaa syöttöä laitaan. Ne elävät kabineteissa. Mutta kentällä – siellä jalkapallo ei kuole.
Ja joskus, vaikka nyt ei ollut sen aika, kaksi seuraa voi vielä kohdata uudelleen. Ehkä silloin sääntökirja ei enää seiso silmien edessä kuin muuri. Ehkä silloin joku ymmärtää, että jotkut säännöt kaivavat pelistä sen mitä se tarvitsee eniten – mahdollisuuden.
Sillä jalkapallo, kaikessa raadollisuudessaan, on myös unelmien laji. Ja vaikka tämä unelma kaatui pykälään, tärkeintä on, ettei kukaan lakkaa unelmoimasta.
