Chelsean epäonnistunut yritys hankkia Virgil van Dijk – topparin haave jäi pelkäksi unelmaksi

Joskus jalkapallon siirtomarkkinat tuntuvat enemmän ikiaikaiselta seikkailutarinalta kuin liiketoiminnalta. Pelaajat muuttuvat tarinan sankareiksi, seurat suunnittelevat siirtojaan kuin valtakuntien valloittajia, ja hyvässä sadussa kaikki on mahdollista – niin kauan kuin haave elää.

Toukokuun iltojen viiletessä ja kauden päätöskierrosten lähestyessä, Chelsea antoi hetkeksi itselleen luvan haaveilla. Se ei ollut mikä tahansa haave – se oli uni hollantilaisesta kivimiehestä, josta tuli legenda Liverpoolin punaisissa: Virgil van Dijkista.

Chelsea, tuo lontoolainen jalkapallomaailman sinivalkoinen valtakunta, on tällä kaudella elänyt jälleen uuden jälleenrakennuksen aikaa. Kaaos ja kunnianhimo ovat kulkeneet käsi kädessä, ja puolustuksen osalta tarinaan kaivattiin uutta kivijalkaa. Sellaista, joka nostaisi koko linjan uudelle tasolle — ja Chelsea uskoi hetken, että van Dijk voisi olla tuo puuttuva palanen.

Sky Sportsin mukaan Chelsea olisi ollut valmis tarjoamaan huipputopparille sopimuksen, jos tämä olisi päättänyt jättää Liverpoolin vielä kerran uuden haasteen vuoksi. Ajatus oli ehkä epätodennäköinen, mutta silti… hetkittäin niin houkutteleva, että Stamford Bridgellä rohjettiin uskoa siihen.

Van Dijkin sopimus Liverpoolin kanssa oli tuolloin päättymässä, ja hetkeksi jalkapallokartta pidätti hengitystään. Voisiko todella olla mahdollista, että yksi sukupolvensa suurimmista toppareista harkitsisi maisemanvaihtoa? Chelsea – nuorten topparien sekavaan joukkoon nojautuva seura – tarvitsi johtajaa. Ja van Dijk on ollut enemmän kuin vain puolustaja; hän on ollut selkäranka ja selväpiirteinen aura – pelaaja, jonka läsnäolo muuttaa kaiken.

Mutta kuten niin usein käy, tämä tarina ei saavuttanut satumaista huipentumaansa. Van Dijk valitsi toisin. Hän allekirjoitti kahden vuoden jatkosopimuksen Liverpoolin kanssa – seuran, johon hän on sitonut uransa tärkeimmät vuodet ja jonka värit tuntuvat sykähdyttävän yhä hänen sydämessään.

Liverpoolin fanit huokaisivat helpotuksesta. Chelseassa sammutettiin kynttilä hiljaisesti. Tämä unelma, tämä “mitä jos” -hetki, jäi elämään lähinnä mielikuvissa.

Mutta vaikka van Dijk jäi vain vilahtaneeksi varjoksi Chelsean horisontissa, jotakin tästä episodista jäi elämään – tähtäin siitä, ettei Stamford Bridgellä aio seistä paikallaan. Chelsea etsii nyt uusia nimiä, nuoria ja nälkäisiä toppareita, jotka voisivat kasvaa tulevaisuuden johtajiksi.

Tulevaisuuden toivot Chelsean tarkkailussa

Sky Sportsin mukaan seura seuraa tarkalla korvalla neljää erityistä nimeä:

• Jorrel Hato – Ajaxin vasenjalkainen huippulupaus, josta moni puhuu kuin uudesta de Ligtistä. Hän on teknisesti ja taktisesti kypsä ikäisekseen, mutta vasta aika näyttää, onko hänestä ottamaan koko linjan harteilleen suurten pelien alla.
• Dean Huijsen – Juventus-lupaus, joka on tällä hetkellä Bournemouthissa lainalla. Pituutta, visioita ja rohkeutta löytyy. Hänen nimensä pyörii jo monen siirtosaagan alkukappaleissa.
• Marc Guéhi – Crystal Palacen puolustuksen tukipilari, joka aikanaan ponnisti juuri Chelsean akatemiasta. Paluu kotiin tuntuisi satumaiselta – kuin kadonnut prinssi, joka on valmis kantamaan kruunuaan.
• Jarrad Branthwaite – Evertonin luottopelaaja ja mahdollinen Englannin tuleva maajoukkuekapteeni. Tasapainoinen, kypsä, ja edelleen nousukiidossa. Ehdottomasti yksi paperilla järkevimmistä vaihtoehdoista – jos hinta ei karkaa taivaisiin.

Kaikki neljä ovat lupaavia – jopa loistavia. Mutta kukaan heistä ei ole vielä se aseenkantaja, josta laulettaisiin legendoja kuten van Dijkista. He ovat tarinoiden alussa, eivät vielä suurten saavutusten lukujen kohdalla.

Rakennus käynnissä – tarina vielä kirjoittamatta

Chelsea elää nyt hetkeä, jossa on pakko lähteä rakentamaan uutta. Yksi sukupolvi on lähtenyt, toinen on vasta tulossa. Ja kuten niin monet rakennusprojektit ennen tätä, myös tämä vaatii aikaa, rohkeutta ja – kyllä, ehkä aavistuksen kohtalon uskomista.

Ehkä joku näistä nuorista kasvaa vuosien saatossa Chelsean puolustuksen sydämeksi. Ehkä heistä tulee nimiä, joita fanit laulavat Stamford Bridgen katsomoista.

Toistaiseksi kuitenkin, Virgil van Dijk jää haaveeksi. Tarinaksi, joka ei koskaan alkanut, mutta joka tuntui hetken aikaa mahdolliselta. Ja ehkä juuri siksi se jäi niin mieleen – pieni hauraan kaunis todiste siitä, miksi rakastamme jalkapalloa: ei pelkästään siksi, mitä kentällä tapahtuu, vaan myös siitä, mihin se saa meidät hetkeksi uskomaan.

Lontoo nukkuu taas. Mutta Stamford Bridgen yllä leijuu silti topparin varjo.

Ehkä huomenna se saa uuden nimen.