Aaron Wan-Bissaka palaa juurilleen – valitsee Kongon Englannin sijaan maajoukkueessa
Se ei ollut mikään loistava maalikooste, ei juhlavat fanfaarit isolla stadionilla. Se ei tapahtunut, kun kolmen leijonan maajoukkue kutsui jalkapallon valokeilaan. Se tuli hiljaa, mutta painavana — kuin sydämestä kumpuava kuiskaus menneisyyden suunnasta.
Aaron Wan-Bissaka, monelle tutuksi tullut oikean laidan puolustava mestari, on vihdoin saanut maajoukkuekutsun. Mutta ei Englannilta. Sen sijaan se tuli Kongon demokraattisesta tasavallasta — maasta, jota hän ei ole koskaan asunut, mutta jonne hänen verensä ja perheensä tarinat johdattavat. Maasta, jonka aavistuksenomainen läsnäolo on seurannut häntä koko elämän, kenties ilman että hän sitä täysin ymmärsikään. Ja nyt, kun hänellä on 27 ikävuotta takana ja takana myös vuosien odotus Englannin puheluista, Wan-Bissaka päättää kuulla sen toisen äänen — sen, joka houkuttelee takaisin juurille.
Lapsuuden unelma, muuttuva suunta
Se mikä alkaa lapsena unelmana pelata Englannin paidassa Wembleyn alla, muuttuu, kun vuodet vierivät eikä odotettu kutsu koskaan oikeasti tule. Wan-Bissaka nousi tunnetuksi Crystal Palacen takalinjoissa, kasvoi mieheksi Manchester Unitedin paineessa, hioi peliään tarkaksi kuin kirurgin työkalu. Hän oli Englannin nuorisomaajoukkueessa kehuttu nimi, pelasi U20- ja U21-kokoonpanoissa, ja vietti useita kausia valioliigan valokeilassa.
Mutta se yksi puhelu, se yksi Southgaten nyökkäys, jäi aina tulematta.
Siinä vaiheessa jotkut olisivat voineet menettää kipinän – hän ei. Vuonna 2015 hän ehti kerran pukea Kongon U20-paidan ylleen. Silloin, ehkä ensimmäistä kertaa, hän sai maistaa afrikkalaisen jalkapallon rosoista kauneutta. Se oli kaoottisempaa, ehkä alkukantaisempaa – mutta täynnä tunnetta. Silti hän palasi Englantiin – sinne, missä oli järjestykset ja akatemiat, kaaviot ja numerot. Suunnitelma.
Mutta nyt, vuosien jälkeen, se tunne palaa pintaan. Kun Englanti ei katso hänen suuntaansa, Wan-Bissaka katsoo sinne, mistä hänen perheensä kerran lähti – ja tekee päätöksen, joka tuntuu niin suurelta kuin henkilökohtainen voi olla. Hän valitsee Kongon.
Uusi alku West Hamissa
Kun hän siirtyi West Hamiin kesällä 2024, se ei herättänyt otsikoita. United-uran jälkeen oli tunne, että hänellä oli takanaan parhaat päivänsä. Mutta jalkapallo on täynnä väärin arvioituja paluita.
Vain vuodessa Wan-Bissaka on muuttanut koko tarinansa kulkua. West Hamissa hän on löytänyt pelikentällä sen, mitä Manchesterissa alkoi kadota:
- Vapauden
- Roolin, missä häntä tarvitaan
- Itseluottamuksen ja jatkuvuuden
Hän on ollut puolustuslinjan kivijalka, hiljainen mutta murskaavan tehokas. 35 ottelua tämän kauden aikana, ja melkein jokaisessa tuo tuttu liuku – ajotettu kuin runonsäe – muistutti, että hän on yhä eliittiä.
Nyt, kun Hammersien paikka Euroopan kentille on varmistettu, maailmankaikkeus tuntuu sanovan: ”Aika on.” Kesäkuussa Wan-Bissaka pukee päällensä Kongon A-maajoukkueen paidan ystävyysotteluissa Malin ja Madagaskarin kanssa. Vaatimattomia mittelöitä julkisesti, kyllä, mutta henkisesti — ne voivat olla elämän käännekohtia.
Les Léopards – uusi identiteetti
Kongon maajoukkueesta, Les Léopards — leopardit — on hankala puhua ilman, että menneisyys puskee esiin. 1970-luvulla se tanssi MM-kisoissa vielä nimellä Zaire. Sen jälkeen ovat olleet pitkät hiljaisemmat vuodet, täynnä politiikkaa, sekaannuksia ja uuden identiteetin etsintää.
Ja juuri nyt tätä joukkuetta rakennetaan uudelleen. Euroopassa pelaavat kongolaistaustaiset nuoret tähdet ottavat kantaa, tulevat mukaan, tunnistavat juurensa.
Tämä ei ole vain pelaamista — tämä on jonkinlaisen aiemmin katkenneen langan solmimista takaisin.
Ja Wan-Bissaka? Hän voi olla se, joka tuo:
- Vakautta
- Kokemusta
- Syvän henkilökohtaisen tarinan, joka inspiroi
Hänestä ei tullut Englannin leijonaa, ehkä, mutta hän on nyt yksi leopardeista. Nopea, tarkka, hiljainen – mutta vaarallinen.
”Tämä on enemmän kuin jalkapalloa,” hän sanoi kongolaiselle medialle ensimmäisen valintansa jälkeen. ”Tämä on paluu kotiin.”
Kuka minä olen – ja missä on koti?
Joskus jalkapallo ei ole kyse voitosta tai tappiosta, ei edes kolmen pisteen otteluista. Joskus se on kyse kysymyksestä: kuka minä olen – oikeasti? Kuka haluan olla silloin, kun spotit sammuvat ja tulee hiljaista?
Wan-Bissakan valinta ei ehkä saa Englannin tabloideja raivostumaan eikä se riko siirtomarkkinoita. Mutta se on valinta, joka resonoi syvemmälle kuin mikään stadionin kuulutus.
Se kertoo jotakin siitä, kuinka pelissä voi löytää takaisin siihen, mistä on lähtenyt – ei fyysisesti, vaan emotionaalisesti.
Jonain iltana, kenties Kinshasan hikisessä iltavalossa, voi kuulua laulun hiljainen säe. Kentän laidalla seisoo isä, sedät, serkut, ja ventovieraat, jotka kaikki tietävät: poika on tullut kotiin. Ei mainetta hakemaan. Vaan merkitystä. Kunniaa.
Tervetuloa kotiin, Aaron. Kongo odottaa sinua.
Ja me muut – me seuraamme, suurella sydämellä.
