Simo Valakarin tie vaikeuksien läpi uuteen alkuun Skotlannissa

Tiistai-iltana, toukokuun tuoksussa sekä pienen suuren draaman keskellä, Edinburghin Tynecastle Parkissa pelattiin enemmän kuin vain jalkapallo-ottelu. Siellä käytiin kamppailu, joka näkyi tulostaululla – mutta myös silmissä. Ja sydämissä.

St. Johnstone tiesi tulleensa kohtaamaan kohtalonsa. Hearts vastassa, pääsarjapaikka vaakalaudalla. Eikä ollut kyse ainoastaan kolmesta pisteestä – kyse oli eloonjäämisestä. Ja juuri siksi heidän valmentajansa, Simo Valakari, asteli kentän laidalle hartiat kireinä ja katse tiukkana. Hän tiesi, että kentällä pelasi nyt muutakin kuin miehet ja pallot. Siellä juoksi haamuja – toivon, epätoivon ja epäonnistumisen muotoon kudottuja varjoja.

Ottelun jälkeen taulu kertoi karun totuuden. 37 peliä, vain 32 pistettä. Liian vähän. Unelma pysymisestä oli murskana, ja St. Johnstone putosi Skotlannin Championshipiin. Se oli viimeinen soitto, viimeinen sävel pääsarjasta.

Mutta kaiken sen keskellä, missä moni muu olisi luhistunut – Valakari seisoi suorana. Silmissä kiilsi pettymys, mutta myös jotain muuta. Päättäväisyys, ehkä jopa haasteen tuoma kiihkeys. Lehdistötilaisuudessa hän sanoi sen suoraan:

”Olen valmis tähän haasteeseen.”

Ei ollut dramatiikkaa kuivuneissa selityksissä. Ei syyttävää sormea tuomareiden suuntaan, ei valitusta loukkaantumisista. Vain rehellinen tunnustus: emme tehneet tarpeeksi. Se oli hetki, jota harva valmentaja käsittelee noin avoimesti – ilman suojamuureja.

Simo Valakari muistuttaa vähän modernia Odysseusta. Mies, jonka laiva hajosi karille, mutta joka ei jäänyt itkemään sen palasia rannalle. Hän katsoo jo uuteen horisonttiin. Championship ei ole mikään lomakeidas, vaan alasarjojen kovapintainen metsä, missä kukaan ei selviä pelkän nimen tai meriittien varassa. Siellä ei talsita – siellä raivataan tiensä.

Kopissa Hearts-matsin jälkeen näkyi kyyneliä. Miten voisi olla näkemättä? Pelaajille tämä ei ole vain “kausi”, vaan tarina, jolle omistettiin vuoden unet, uhraukset ja satoja tunteja – vangittuna yhteen tulokseen. Yhdelle se saattoi olla viimeinen pääsarjailta. Toiselle ensimmäinen pettymys uran alussa.

Valakari puhui torstain itkusta. Mutta hän puhui myös perjantain toivosta. Hän ei piiloutunut tappion taakse. Eikä puhunut kohtalosta kuin jostain väistämättömästä painajaisesta. Hänen äänestään kuultaa: tämä ei ollut loppu – vaan alku.

”Jos haluat nousta, sinun on oltava huipussasi joka päivä. Ja silloin kun et ole, pitää silti pystyä tulokseen.”

Kun Valakari astui päävalmentajaksi marraskuussa, moni ajatteli, että siitä voisi alkaa toivo. Ja hetkittäin sellaista näkyikin:

• peli-ilmeen skarppausta
• uutta intohimoa
• vahvempaa yhtenäisyyttä

Mutta kauden käännekohdat eivät menneet Johnstonen suuntaan. Pallot eivät pomppineet, virheitä tuli vääriin paikkoihin, ja kun Ross County sinetöi oman säilymisensä viimeisessä kierroksessa – St. Johnstonen tiputus ei ollut enää pysäytettävissä.

Mutta tietä voi kulkea eteenpäin, vaikka se kulkisi alaspäin. Valakari on jäämässä. Kahden vuoden sopimus ja sitoutuminen siihen, ettei tämä seura jää makaamaan menneisyytensä raunioille.

Hän puhuu ”remontista”. Ja ei, tämä ei ole vain paperilla piirretty joukkuelista. Tämä on:

• koko seuran kulttuuri
• arjen tekeminen
• lajeja yhdistävä tahtotila
• realismi

Se, että menestyminen ei synny vain halusta nousta, vaan yhä enemmän halusta tehdä kovia asioita silloinkin, kun kukaan ei taputa.

Skotlanti ei ole jalkapallolle armollinen maa. Championship ei ole mikään lämmin turvasatama, johon voi laskea ankkurin ja miettiä rauhassa seuraavaa liikettä. Se on liitto, jossa fyysisyys, tahto ja taktiikat lyövät yhteen joka viikonloppu.

Siellä ei anneta uudelle mahdollisuudelle aikaa – se pitää ottaa. Ja juuri sinne Valakari astuu. Ei väsyneenä, vaan valmiina.

”Ei mikään ole sattunut näin paljon aiemmin elämässäni.”

Siinä ei ollut valitusta. Siinä oli vala. Mies, joka ei jätä laivaa, vaikka aallot lyövät yli kannen. Mies, joka uskoo, että joskus – kun tuuli taas kääntyy – se laiva nousee takaisin pintaan.

St. Johnstone on nyt alhaalla. Mutta ehkä siellä, keskellä uudelleenrakennusta, syntyy jotain pysyvämpää kuin yksittäinen kausi pääsarjassa. Ehkä rakentuu:

1. uusi kulttuuri
2. syvempi yhteys kentän ja katsomon välillä
3. uusi tarina, jota kertoa

Kun kesä saapuu ja skotlantilainen sumu alkaa hellittää, ehkä jossain pilkahtelee uusi väri. Sinivalkoisen sävy, ei vain viirin muodossa vaan toivona uudesta alusta.

Se väri seuraa Valakaria – ja hän seuraa unelmaa, joka ei ole vielä valmis kaatumaan.

📜 Selja Hietala
“Jokainen ottelu on tarina, jokainen tappio on mahdollisuus. Eepokset eivät synny helpolla – mutta sitäkin vahvempina.”