Rasmus Højlundin hiljainen taistelu: nuoren hyökkääjän vaikea kausi Manchester Unitedissa ja mahdollisuus uuteen alkuun
Jalkapallon kentät ovat usein armottomia näyttämöitä, joissa yhden epäonnistumisen vaikutus voi olla kohtalokas. Pelaajan uraa tai koko seuran identiteettiä voi järkyttää yksi huono hetki tai kausi. Entistä traagisempaa on, kun nuori lahjakkuus joutuu valokeilaan ennen aikojaan – vailla suojaa, jota hän tarvitsee mutta ei koskaan saa.
Tämä ei ole tarina juhlasta. Tämä on kertomus Rasmus Højlundista, hänen matkastaan Manchester Unitedin paidassa. Se on kulku haaveiden ytimeen – ja sinne eksymiseen.
Suuret odotukset – ja raskas painolasti
Kun Manchester United hankki Højlundin 84 miljoonalla eurolla, seura tarjosi nuorelle tanskalaiselle enemmän kuin paikan – se tarjosi pelastajan roolin. Fyysisesti vaikuttavaa hyökkääjää pidettiin toivon kipinänä joukkueessa, joka kaipasi uuden nousun keulakuvaa.
Käytännössä tehtävä oli kohtuuton. Hänet heitettiin tulen keskelle – yksin, ilman tukea, vailla rakennetta. Yrittäen säilyttää toivoa siellä, missä sitä ei ollut tarjolla. Vaikka hän pelasi 31 ottelua ja teki neljä maalia, lukujen taakse kätkeytyy paljon enemmän – hiljaisuutta, irrallisuutta, epävarmuutta.
Kriitikot eivät riehu – he tuomitsevat
Roy Keanen sanat kuvaavat kylmästi yleistä mielialaa: ”Hän näytti siltä, kuin olisi juuri tullut seuran akatemiasta.” Sky Sportsin studiossa hänen äänensä heijasteli armottomuutta, eikä hän säästellyt sanoissaan: ”Me vain etsimme jatkuvasti tekosyitä.”
Sanat osuivat, sillä ne peilaavat koko seuran nykytilaa. Manchester United ei ole enää se vahvuuden ja johdonmukaisuuden linnoitus, vaan haalea kaiku menneisyydestä. Kunnia ei kanna, eikä punainen paita herätä enää pelkoa kentällä.
Yksin keskellä kaaosta
Højlund jäi ilman sitä selkänojaa, jonka nuori hyökkääjä tarvitsee. Ei kokenutta hyökkäyspartneria, ei kenttämentoria, ei selkeää pelisuunnitelmaa, joka opastaisi – vain epävarmuus siitä, mihin hän kuuluu. Hänen liikkeensä näyttävät vääriltä, ei siksi että ne olisivat virheitä, vaan koska ympärillä kukaan ei liiku oikeaan suuntaan.
- Valmennuksen tuki puuttui
- Kenttäkemia oli kadoksissa
- Taktiikka muuttui liiaksi
Ja kun pelijärjestelmä on rikki – niin kuin fanien luottamuskin – kukaan ei pääse loistamaan.
Onko hänellä edes ollut mahdollisuutta?
Højlundia verrataan Harry Kaneen ja Erling Haalandiin, vaikka heidän kokemuksensa, taustansa ja tukensa ovat täysin eri tasolla. Pitäisikö syyttävä sormi kääntää nuoren pelaajan sijaan seuraan, joka ei pysty rakentamaan ympäristöä kehittymiselle?
Manchester Unitedin kausi oli historiallinen pettymys:
- Ei kahta peräkkäistä Valioliiga-voittoa
- Ainoastaan 2 pistettä viimeisistä kierroksista
- Sijoitus: viidenneksi viimeinen
Old Trafford on hiljainen. Ei protestiksi – vaan pettymyksestä, josta ei enää löydy sanoja. Ja tuossa hiljaisuudessa seisoo Rasmus.
Vielä ei ole myöhäistä
Mutta tämä tarina ei ole vielä ohi. Vielä on jäljellä yksi mahdollisuus: Eurooppa-liigan finaali toukokuun lopussa. Vastustajana Tottenham, toisenlainen, mutta yhtä eksynyt jättiläinen. Stadionina San Mamés – jylhä areena, jossa historiaa tehdään.
Entä jos juuri siellä – yhdessä ottelussa – Højlund löytää hetkensä? Tekee maalin, ei enää varovasti tai epävarmana, vaan vahvasti, juuri silloin kun kukaan ei uskonut häneen enää. Se olisi alku uudelle luvulle – eikä vain hänen urallaan, vaan koko joukkueelle.
Roy Keanen sanat jäävät kaikumaan, mutta jalkapallo armahtaa. Se tarjoaa anteeksiantoa niille, jotka jaksavat yrittää. Joskus, juuri silloin kun toivo on vähimmillään, syntyy tarina, joka jää elämään.
Ehkä Rasmus Højlund ei ole vielä valmis legenda. Mutta ehkä hän on matkalla sellaiseksi. Ehkä keskiviikkoiltana Bilbaossa ei pelata vain pokaalista – vaan paikasta, jonka äärelle historia joskus palaa yhä uudestaan.
