Djurgårdenin musta tiistai: Ruma 4–0 tappio ja punainen kortti ravistelivat joukkuetta

Tiedätkö sen tunteen, kun kevät ei vain tahdo alkaa? Kun aurinko kyllä paistaa, muttei lämmitä – ja ilmassa leijuu jotain painavaa, hiljaista. Sellaista oli Boråsissa tämä tiistai-ilta, kun Djurgården romahti tavalla, josta ei korjauduta ihan yhdellä treenikerralla.

Elfsborg–Djurgården 4–0. Kylmät numerot, mutta niiden takana väreili jotain paljon kylmempää: luopumisen tuntu.

Tämä ei ollut vain peli, vaan kuin näytelmä, jossa tarina hajoamisesta kirjoitettiin uudelleen – yksi huono päätös ja monta epäonnista hetkeä kerrallaan.

Sisyfos nimeltä Honkavaara

Djurgårdenin valmentaja, suomalainen Jani Honkavaara, tietää miltä tuntuu vetää kivirekeä ylämäkeen. Kevään loukkaantumissuma on jättänyt jälkiä, eivätkä tulokset ole vakuuttaneet. Mutta vaikka ongelmia on ollut, aivan tällaista iltaa ei kukaan osannut odottaa.

Elfsborg ei tarjonnut mitään helpotusta. Pallot liikkuivat selvästi kevyemmin keltaisille. He veivät pelin nimiinsä jo alkuminuuteilla, ja Djurgårdenin pelaajat näyttivät lähinnä siltä kuin joku olisi vetänyt maton jalkojen alta. Kun neljäs maali kolahti verkkoon, se tuntui enemmän karulta opetukselta kuin urheilusuoritukselta.

Ja juuri kun luuli, että huonommin ei voisi enää mennä – tuli Daniel Stenssonin punainen kortti.

Yksi hetki, joka sanoi kaiken

84. peliminuutti. Stensson, kokenut keskikentän taistelija, astuu huolimattomasti vastustajan jalalle. Se ei ollut vahinko, se ei ollut pelin pakottama liike – se oli huonon mielen purkaus, niin kuin elämä välillä vain on. Mutta kentällä tällaiset hetket maksavat.

Tuomari näytti suoraa punaista. Kortti ei vain vilkkunut – se lensi ilmaan kuin merkki siitä, että peli oli ohi. Honkavaara ei yrittänyt peitellä pettymystään.

”En odottanut tuollaista,” hän sanoi hiljaa lehdistötilaisuudessa ääni väsyneenä. Sanoista paistoi turhautuminen – ei pelkästään tilanteeseen, vaan koko kevääseen.

“Emme tarvitse tällaista näillä hetkillä.”

Hyvin sanottu. Mutta sanat eivät aina kanna, kun joukkueen yksi tärkeimmistä pelaajista joutuu jättämään seuraavat pelit väliin. Ja kun se tapahtuu tällaisessa vaiheessa kautta – kun moraali on jo valmiiksi koetuksella – tuntuu kuin joku olisi lisännyt painoa jo valmiiksi raskaisiin saappaisiin.

Katse peiliin

Stensson pyysi anteeksi. Se kertoo jotakin. Mutta ei kaikkea. Jokainen, joka on joskus johtanut joukkuetta – tai ollut vastuussa edes jostain – tietää, että kaikki ei ratkea sanoilla. Kenttämuisti on pitkä. Pelaajan teko voi olla kuin särö ikkunassa: pieni osuma, mutta näkyy kauas.

Nyt Djurgården on sarjataulukossa yhdestoista. Ei vielä kriisipaikka, mutta välimatkaa huippukuntoon tarvitaan enemmän kuin pisteitä. Tämä joukkue ei ole vain hävinnyt peliä – se on tällä hetkellä eksyksissä sielultaan. Ja se näkyy.

Ne, jotka katsoivat eilisen ottelun, näkivät kyllä neljä maalia. Mutta ehkä vielä enemmän he näkivät väsymyksen. Ei vain fyysisen, vaan sellaisen henkisen uupumuksen, joka tulee siitä, kun kaikki ei tunnu riittävän, vaikka kuinka yrittäisi.

Yksi valinta, monta seurausta

Stenssonin kortti ei ollut vain häntä koskeva virhe, se iski joukkuetta kokonaisuutena. Se muistutti siitä, kuinka yksi tunnepurkaus voi heilauttaa koko pelin tasapainon. Ja kun käytettävissä on muutenkin vain puolikuntoinen miehistö, tällaiset hetket rakentavat seiniä joukkueen ja nousun välille.

Mutta silti – jokainen joukkue, joka joskus on noussut pohjalta, on käynyt läpi jotain tällaista. Tämä ei ole epätavallinen tarina jalkapallossa. Tämä on klassinen luku: kun sankari kaatuu, ja peili näyttää ensimmäistä kertaa muutakin kuin oman heijastuksen.

Seuraava tarina ei kirjoitu vielä

Kysymys ei ole nyt siitä, mitä seuraavassa pelissä tapahtuu. Kyse on siitä, mitä tapahtuu harjoituskentällä, pukukopissa, pään sisällä. Saavatko he vielä kiinni jostain yhteisestä? Löytyykö vielä uskoa – ei vain pisteiden, vaan itsen takia?

Jalkapallo on outo peli. Se ei unohda. Se muistaa hetket – ne hyvät ja erityisesti ne huonot. Mutta se antaa anteeksi niille, jotka uskaltavat taas nousta.

Ehkä tämä olikin vasta Djurgårdenin uuden tarinan alku. Ehkä tämä mureneminen oli juuri se hetki, jolloin rakennus voidaan aloittaa alusta, tällä kertaa hieman viisaammin.

Koska lopulta – tämä ei ollut vain 4–0-tappio. Tämä oli muistutus siitä, että jalkapallo ei ole folioita ja fanihuiveja.

Se on peili. Ja juuri nyt Djurgårdenin on pakko katsoa siihen.