Rúben Amorim myrskyn silmässä – Johtajuuden kriisi Manchester Unitedissa
Manchesterin taivas oli kuin huolimattomasti maalattu öljyvärimaalaus – harmaata, sinistä, vähän suttua ja paljon painetta. Oli Eurooppa-liigan finaalin aatto, mutta pelistä ei puhuttu vain taktiikoiden tai maalintekijöiden näkökulmasta. Ilmassa leijui jotain isompaa.
Voisi melkein väittää, että Vana Manchester muuttui hetkessä antiikin näyttämöksi. Ja siellä, keskellä modernin futisdraaman tornia ja tuhkaa, seisoi yksi mies: Rúben Amorim.
Kenties hänen nimensä tuo mieleen voiton Sportingissa tai lennokkaan valmentajauran alun, mutta nyt hän seisoi aivan toisenlaisessa valossa – tai oikeastaan varjossa. Ensimmäinen kausi Manchester Unitedin päävalmentajana ei ole mennyt lainkaan suunnitelmien mukaan. Joukkue kyntää Valioliigan sijalla 16. Silti Amorim on edelleen siinä, samassa roolissa. Miksi?
Hän ei osannut sanoa sitä täysin itsekään.
Mutta silloin, siinä pienessä lehdistösalissa – tilassa, joka tuntui äkkiä enemmän teatterilta kuin medialta – Amorim avasi pienen ikkunan itseensä. Ja sen takana paloi jotain paljon suurempaa kuin taktiikka. Se oli ihmisen ääni, säröinen ja syvä.
Kommentti, joka muutti tunnelman
Kesken muuten perinteisen lehdistötilaisuuden Amorim irrotti ilmaan kommentin, joka ensin kuulosti vitsiltä:
- “Bruno haluaa työpaikkani.”
Yleisö nauroi varovaisesti. Amorim jatkoi:
- ”Hänestä tulee oikein, oikein hyvä valmentaja, mutta hänen täytyy kehittää mielenlaatuaan. Hän ei tiedä, miten toimia ihmisten kanssa.”
Sitten oli hiljaista.
Toimittajien kynät pysähtyivät. Koko tilanne muuttui yhdellä lauseella. Se ei enää ollut letkautus – se oli tikarilla vedetty viilto paljastuksen pinnasta. Amorim ei antanut pelkkiä kevyitä avauksia. Hän puhui joukkueen sisäisestä dynamiikasta. Valta-asetelmista. Eikö Bruno Fernandes olekaan enää se kapteeni, jota fanit kannattavat kuin puolijumalaa?
Johtajan yksinäisyys
Bruno, Unitedin liekki, se jonka asenteessa on sekä kirkkautta että räjähdysherkkyyttä, ei ole Amorimin mukaan valmis johtamaan. Hän ei osaa vielä käsitellä ihmisiä.
Sanottu lempeästi – mutta paino oli valtava. Ja rivien välissä Amorim kertoi ehkä enemmän kuin halusi. Eikä kyse ole vain yksittäisestä pelistä tai yhdestä keväästä. Kyse on johtajuudesta. Emotionaalisesta yksinäisyydestä. Raskaasta kruunusta, jonka hän kantaa, vaikka tulokset eivät enää sitä tue.
Amorim puhui kuin isä, joka tietää lastensa kipuilevan, mutta ei voi kääntää heitä takaisin polulta, jota he kulkevat. Hän sanoi:
“Luulen, että ihmiset näkevät, mitä yritämme saada aikaan. Ehkä johto ymmärtää, että panen seuran itseni edelle.”
Sanoja, jotka kuulostavat yhtä paljon rukoukselta kuin vakuuttelulta. Samalla ne saattavat vihjata tulevaan.
Oppilas vai haastaja?
Bruno Fernandes seisoo nyt Amorimin tarinassa paikassa, jossa oppilas voi muuttua haastajaksi. Mutta kuka hän todellisuudessa on?
- Tuleva johtaja?
- Myrskyn aikana rakennettu toive?
- Pelastajaksi projisoitu kuvajainen?
Pelikenttä on yksi asia. Pukukoppi ja sen tunnelmat taas aivan toinen. Siellä ei jaeta pisteitä tai pokaaleja, vaan ihmisiä. Ja Amorim on selvästi väsynyt kantamaan kaikkia. Kuudesta voitosta 26 liigaottelussa ei tule kirjoja. Mutta siitä voi syntyä runo.
Hetki ennen loppua
Sillä jos tästä kaikesta jää käteen jotain henkilökohtaista, jotain mikä ylittää pelin, se on tämä:
- Jokainen kapteeni voi kaivata oppia.
- Jokainen valmentaja voi olla väsynyt.
- Ja joskus tärkeimmät hetket eivät ole kentällä, vaan silloin kun johtaja pysähtyy – ja puhuu, rehellisesti.
Huomenna pelataan loppuottelu. Tottenham vastaan United. Lopputuloksella on merkitystä. Mutta ei ehkä niin paljon kuin tällä hetkellä.
Tämä saattoi olla Amorimin viimeinen myrsky, viimeinen runo henkilölle, joka ehkä jo siirtyy hänen tilaansa.
Ja vaikka hän sanoi kaiken huumorin verhon takaa, me ymmärsimme. Tämä ei ollut vitsi. Tämä oli huuto.
Ja jokainen hyvä kreikkalainen tragedia alkaa naurulla.
