Antony valloitti Real Betisin sydämet lyhyessä ajassa – jääkö seuraavaksi pysyvästi Sevillaan
Myöhäinen ilta leijuu Sevillan yllä, mutta Benito Villamarín -stadionilla kaikuu yhä lauluja. Ne eivät ole vain tavanomaisia fanihuutoja – ne ovat kiitoksia, kunnianosoituksia, ehkä hiljaisia pyyntöjä. Ne laulut kuuluvat yhdelle pelaajalle, jonka nimi on noussut kevään aikana lähes legendan asemaan: Antony.
Kun brasilialainen laitahyökkääjä saapui Real Betisiin lainasopimuksella tammikuussa, harva osasi aavistaa, miten nopeasti hän hurmaisi seuran – ja koko kaupungin. Hän ei vain pelannut hyvin. Hän sytytti jotain, mikä oli jo hetken ollut sammuksissa. Tuntui kuin kenttä olisi herännyt eloon hänen tanhuavissa askelissaan ja sähäköissä käännöksissään.
Nyt, vain muutamaa kuukautta myöhemmin, Betisin kannattajat eivät halua päästää häntä menemään. Mutta jalkapallossa toiveet eivät riitä – ja juuri se tekee tästä tarinasta niin sydäntä riipivän.
Antony on virallisesti vielä Manchester Unitedin mies. Sopimus sitoo, vaikka sydän vetäisi toisaalle. ”Olen onnellinen Betisissä, mutta minulla on sopimus Manchester Unitedin kanssa,” hän sanoi hiljaa ja vilpittömästi, juuri pelatun Konferenssiliigan finaalin jälkeen. Ja ne sanat – eivät olleet pelkkä PR-kommentti. Ne tuntuivat aidolta tuskalta, siltä, kun joutuu jättämään paikan, josta on tullut koti.
Tammikuussa hän vain piipahti. Nyt hänestä puhutaan kuin hän olisi aina ollut osa tätä paikkaa.
Numerot jäävät hetkien varjoon
Luvut kertovat omilla kylmillä luvuillaan:
- 26 ottelua
- 9 maalia
- 5 maalisyöttöä
Mutta jos kysyt keneltä tahansa Betisin kannattajalta, he eivät puhu numeroista.
He puhuvat hetkistä:
- Siitä, miten Antony liukui topparien välistä ja hiljensi kilpailevan stadionin.
- Siitä, miten hän taputti kannattajille kiitokseksi – ei itselleen – jokaisen maalin jälkeen.
- Ja siitä, miten hän jäi vaihtopenkille istumaan pelin jälkeen, tuijottaen yhä kenttää kuin ei olisi valmis hyvästeihin.
Kaksi maailmaa – yksi sydän
Nyt vaikuttaa siltä, että edessä on hyvästit, tai ainakin epävakaa välitila. Yksi jalka Sevillassa, toinen Manchesterin märässä keväässä. Eikä kumpikaan suunta tunnu täysin oikealta tai väärältä.
Real Betis haluaa pitää hänet. Seurajohto on sanonut sen, fanit huutavat sen viikoittain, ja kaupungin seinämaalauksissakin hänen kasvonsa elävät jo osana Sevillan katukuvaa. Mutta raha – niin usein tämän pelin pimeä ohjaaja – saattaa viedä hänet takaisin Englantiin.
Antony itse? Hän ei esitä tietävänsä. ”Vain Jumala tietää, mitä tapahtuu,” hän sanoi. Ehkä juuri siksi niin moni kiintyy häneen – koska hän ei pelaa peliä kameralle. Hän on avoin mies epäreilun pelin keskellä.
Yksi nimi, kymmenentuhatta ääntä
Istuin eilisiltana pienessä kynttilävalaistussa kahvilassa Guadalquivir-joen varrella ja mietin tätä kaikkea. Miten jalkapallo voi olla yhtä aikaa niin yksinkertaista – pallo, kenttä, 90 minuuttia – ja silti niin repivän inhimillistä. Miten pelaaja voi olla vain lainassa, mutta tuntua kuin syntynyt vihreä-valkoisessa Betis-paidassaan.
Antony ei ole enää vain pelaaja. Hän on nyt symboli. Joku, joka muistuttaa, että jalkapallo elää sydämissä – ei sopimuspapereissa. Hänen kiireiset liikkeensä, naurunrippeensä vaihtopenkiltä, pienet eleet maalien jälkeen – niistä on tullut osa Betisin tarinaa.
Realistinen mutta toiveikas päätös
Kolme kuukautta sitten hän tuli tuomaan piristystä loppukaudelle. Nyt kukaan ei osaa enää kuvitella Betisin tulevaisuutta ilman häntä.
Antony ei anna lupauksia, koska ei voi. Se on fakta tässä pelissä. Pelaajat eivät määrää reittejään yhtä vapaasti kuin moni kuvittelee. Mutta silti, ihmisyyden kaipuu kodista ja yhteydestä paistaa hänestä tavalla, jota ei voi teeskennellä.
Seuraavaksi hän siirtyy maajoukkueen riveihin – pois seurahulinan keskeltä, ehkä hetkeksi miettimään itsekin, missä hän haluaa olla. Ja niin me muut jäämme odottamaan.
Kysymys jää ilmaan, roikkumaan Sevillan katujen ylle:
- Palaako hän Manchesteriin rakentamaan uutta mahdollisuutta?
- Vai onko se pakotettu paluu tarinaan, jonka hän ei enää koe omakseen?
Real Betis tekee varmasti kaikkensa saadakseen hänet jäämään. Sillä toivo – etenkin jalkapallossa – kuolee viimeisenä. Ja niin kauan kuin stadiolla kaikuu Antonyn nimi, ei mikään ole vielä varmaa. Nimi, lausuttu ääneen kymmenientuhansien suulla, ei ole vain ylistys – se on rukous. Pyyntö. Hiljainen huuto kohtalolle: jää vielä. Ole vielä vähän meidän.
Ehkä, jossain korkealla, jalkapallojumalat sen kuulevat.
Aino Korhonen kirjoittaa siitä, mistä jalkapallo todella syntyy – ei pelkästään kentältä, vaan siitä, mitä tapahtuu sen ulkopuolella: aidoista tunteista, ihmisistä ja urheilun salatusta sydämestä.
