Messi ja Ronaldo: Ikuinen kaksintaistelu vailla ystävyyttä mutta täynnä kunnioitusta

Kuvitellaan hetki, että jalkapallo on kuin muinainen myytti. Sen temppelien pylväät kohoavat Camp Noun ja Old Traffordin muodossa, ja kentän pintaa kuluttavat sankarit, joiden nimet kuiskaillaan ympäri maailmaa kuin loitsuja. Tähän tarinaan kirjoitettiin viimeisimmän sukupolven pyhin kaksintaistelu: Lionel Messi vastaan Cristiano Ronaldo.

Kaksi nimeä, jotka eivät ole vain nimiä – ne ovat ilmiöitä, kieliä, joita kaikki jalkapalloa rakastavat puhuvat. Ja vaikka maailma on vuosia toivonut, että he eivät kisaisi vaan kättelevät ja naureskelevat yhdessä pelikentän laidalla, totuus on toisaalla. He eivät ole koskaan olleet kavereita – eikä heidän koskaan tarvinnutkaan olla.

“Emme ole ystäviä,” Messi sanoi hiljattain rehellisessä, suorastaan paljaassa haastattelussa DSportsille. Ei vihaa. Ei dramatiikkaa. Vain rehellinen toteamus. Ja samalla siinä kaikui kaikki se, mitä heidän välinen kilpailunsa tarkoitti: kunnioitusta, ei kaveeraamista. Samalla kentällä, mutta eri taivaankappaleet.

Ikä ei pysäytä jumalia

Tänäkin kesänä, keskellä vuolasta urheilusumaa, nuo kaksi ikonia näyttävät, ettei ikä ole heitä vielä kiinni saanut – ainakaan täysin.

• Ronaldo, tuo nelikymppinen kone, nakuttaa edelleen maaleja Kansojen Liigan finaaleissa, Portugali selässään, kentät Saksasta Espanjaan leikkinurmenaan.
• Messi, toisenlainen hahmo, ei pakota peliä, vaan tanssii sen kanssa. Inter Miamin väreissä hän veti vapaapotkun Porton ylärimaan – urheilusuorituksen sijaan se oli runoutta.

Mutta vaikka molemmat edelleen sytyttävät stadionien hiljaisen hurmoksen, heidän suhteensa toisiinsa ei ole muuttunut. Se ei koskaan oikeastaan alkanut.

Messi tiivisti sen kauniin karusti: ”Emme ole kavereita, koska emme vietä aikaa yhdessä. Mutta kunnioitusta väliltämme ei ole puuttunut.”

Ja ehkä juuri siksi tämä kertomus on jonkinlaista urheiluhistorian puhdasta kultaa. Ei ystävyyttä, mutta ei katkeruutta. Vain kaksi jumalaa, jotka tiesivät, että toisen suurus on myös oma peilikuva.

El Clásicon vuosien tarina

Muistatko El Clásicon vuosina 2011–2018? Real Madrid ja Barcelona, tulen ja sametin liitto. Tuolloin Messi ja Ronaldo eivät vain pelanneet – he nostivat toisiaan selässä vuorille, minne harva todella pääsee.

1. Yksi teki hattutempun? Toinen vastasi seuraavassa pelissä.
2. Toinen nosti pokaalin? Toinen teki selvää, että seuraava olisi hänen.

Heidän kilpailunsa ei ollut ikinä likainen. Ei ilkeitä taklauksia, ei tarkoituksellisia provosointeja. He eivät edes yrittäneet esittää, että vihaavat toisiaan. Sen sijaan he toimivat kuin kaksi viulua samassa sinfoniassa – niin eri äänissä, mutta pakotettuina soimaan toinen toistaan puhtaammin.

Jos Ronaldo oli Dionysos – hehkuva, äänekäs, kirkas valokeilan lapsi – Messi oli Apollon, hiljaisempi, mutta niin tarkoin viritetty, että liikkeet tuntuivat suunnitelluilta tähtikartalla jo ennakkoon.

Erilaiset? Täysin. Välttämättömät toisilleen? Ilman pienintäkään epäilystä.

Legenda ei synny yksin

Nyt – vuosikymmenet ja kymmeniä pokaaleja myöhemmin – he ovat edelleen täällä. Ei enää korkeimmilla huipuilla, mutta edelleen maailmojen rakentajina.

Heidän jälkeensä kenttää valtaavat nuoret tulokkaat:

• Kylian Mbappé
• Erling Haaland
• Vinícius Jr.

Mutta nämä tähdet loistavat vain, koska valo oppi kulkemaan ensimmäisen kerran Messin ja Ronaldon kautta.

Heistä ei jää legendoja siksi, että voittivat niin paljon. Vaan siksi, että tekivät sen toisensa seurassa.

Eivät ystävinä. Peileinä.

Jokainen Messin hetki oli jollain tavalla vastaus Ronaldon suoritukseen. Jokainen Ronaldon voitto oli varjossa Messin hiljaisesta neroudesta. Tämä ei ollut tarina pelikaveruudesta tai jalkapallon bromanssista. Tämä oli kilvoittelua, joka kirjoitti heidät jalkapallon eeppisimpiin kappaleisiin.

Yhdessä – erikseen

Ensi viikolla Messi asettuu Inter Miamin paidassa Palmeirasia vastaan. Kaikki silmät ovat jälleen hänessä – kuten aina. Mutta taustalla, ehkä alitajunnassa, kaikuu taas tuo ikuinen vertaus: Ronaldo ja Messi. Messi ja Ronaldo.

Kaksi polkua. Kaksi ääntä. Ei koskaan kuiskauksia yhteisistä illallisista tai yhteiskuvista uima-altaalla. Vaan kentän kilahduksia, huutoja katsomosta, voiton ja tappion katkeransuloista tanssia.

Se on raskaampaa kuin ystävyys. Mutta kenties paljon todempaa.

He eivät koskaan astelleet vierekkäin – mutta heidän jalkapallonsa kulki silti samaa polkua. Ja siinä, juuri siinä, lepää yksi maailman kauneimmista urheilutarinoista.