Santeri Hostikan uskomaton paluu: HJK:n sankarin ilta Töölössä jalkapallohistorian kirjoihin

Torstai-iltana Töölössä oli ilmassa jotain erityistä. Ei pelkästään jännitystä tai toivoa – vaan tarina, joka odotti kertomistaan.

Kuvittele: taivas on haalean sininen, katsojat täyttävät stadionin penkit, ja kaikkien huulilla on yksi hiljainen kysymys – voisiko HJK sittenkin vielä nousta? Ensimmäinen osaottelu Färsaarilla päättyi surkeaan 0–4-tappioon NSÍ Runavikia vastaan. Se teki kipeää – ei vain joukkueelle, vaan koko seuralle. Moni ajatteli, että europelit päättyvät siihen. Että tässä se oli.

Mutta juuri silloin, kun epätoivo on syvimmillään, tapahtuu jotain… käsikirjoituksentyylistä. Siihen ilmestyy mies, josta harva uskalsi enää odottaa ihmeitä. Santeri Hostikka – HJK:n taitava laitahyökkääjä, joka oli vielä pari viikkoa sitten sidottuna sängynpohjalle keuhkokuumeen kourissa. Sairaus, joka vetää kehon tyhjäksi ja hengityksen lyhyeksi. Mutta hän ei jäänyt sinne. Hän nousi.

Hostikka itse sanoi pelin jälkeen vaatimattomasti: ”Kaksi viikkoa sängyn pohjalla.” Se kuulostaa yksinkertaiselta. Mutta ne kaksi viikkoa, täynnä uupumusta, epävarmuutta ja treenaamattomia päiviä – ne loivat perustan yhdelle suomalaisen jalkapallon kauneimmista paluista.

Itse ottelu alkoi HJK:n tahdissa. Ensimmäinen maali kutistatti eroa, toinen sytytti toivon. Ja kun toinen puoliaika alkoi, niin teki myös se tarinan ratkaiseva luku. Hostikka astui kentälle.

Hän ei ollut sataprosenttinen. Ei ollut päävalmentaja Miika Nuutisen mukaan edes valmis pelaamaan kokonaista puolikasta. Mutta joskus elämä ei odota, että olet valmis. Se kutsuu kuitenkin – ja silloin vain rohkeat vastaavat.

Kun Hostikka juoksi kentälle ja sai pallon ensi kerran, tuntui aika hidastuvan. Yksi harkittu liike, heilahdus, ja hän iski HJK:n kolmannen maalin. Töölö räjähti. Ja yhtäkkiä kolmen maalin ero oli pyyhkiytymässä pois kuin se ei olisi koskaan ollutkaan.

Silti peli ei ollut vielä ohi.

Jatkoaika alkoi. Kaikki olivat jo väsyneitä – niin kentällä kuin katsomossa. Ja sitten, juuri kun viimeiset minuutit häämöttivät, saatiin vapaapotku. Ei mitenkään maalia lupaava paikka, lähempänä keskikenttää kuin rangaistusaluetta. Mutta kun Santeri Hostikka asteli pallon taakse, katse kirkkaana, stadion pidätti hengitystään.

Askel, syvä hiljaisuus – ja laukaus.

Pallo kiersi kauniisti muurin yli, kaarsi ilmassa kuin se tietäisi tarkalleen, mihin sen kuuluu laskeutua, ja sitten: maali. HJK:n neljäs. Tasoissa. Uskomaton nousu. Töölö sekosi. Ja siinä hetkessä ei ollut väliä sarjataulukolla, taktiikoilla tai loukkaantumisilla. Oli vain tunne. Tarina. Ja sen keskellä – mies, joka oli juuri pari viikkoa aiemmin maannut hiljaisessa huoneessa keuhkot täynnä kipua, miettimässä palaako kentälle enää tänä vuonna. Nyt hän seisoi juhlan keskipisteessä.

Päävalmentaja Miika Nuutinen seisoi kentän laidalla ja pyyhkäisi kosteita silmäkulmia. “Santeri pelasi elämänsä peliä,” hän sanoi hiljaa.

Ja uskokaa pois – se ei ollut pelkkä ylisana.

Nuutisen pelisapluuna on tehnyt tilaa Hostikan luovuudelle. Sen sijaan että rajoitettaisiin, hänet on vapautettu. Ja silloin lopputulos näyttää enemmän runoudelta kuin taktiikalta. Futikselta, joka puhuu tunteilla.

Tässä torstai-illassa oli enemmän kuin jalkapalloa. Se oli kertomus paluusta. Se oli opetus siitä, mitä ihminen voi tehdä, kun sydän lyö vielä toivon tahtia – vaikka keho olisi aiemmin jo antanut periksi.

Kentällä oli illan päätteeksi hiljaista, mutta ilmassa leijui sana sanomatta: tämä oli enemmän kuin peli.

Santeri Hostikka ei vain palannut sairastauolta. Hän nousi:

• sankariksi
• pelastajaksi
• tarinaksi, jota tullaan kertomaan vielä vuosien päästä

Kaikille, jotka joskus epäilevät omaa paluutaan – ehkä hekin uskaltavat, jos ajattelevat: Jos Santeri pystyi tähän – ehkä mekin pystymme.

Tämä oli se peli, jossa keuhkokuumeen voitti mestaruustahto. Ja futis voitti taas meidän sydämemme.